Hyvästelyn taidosta.

Yksi merkittävä osuus pitkälle matkalle lähtemistä tai uuteen elämänvaiheeseen siirtymistä on hyvästien jättäminen, tietynlainen oman elämänsä inventaario. Kaikkea ei voi ottaa mukaan ja jostain aina luopuu, jotain varastoi tulevaa odottamaan ja toivoo, että säilytyksessä ei aiheudu vaurioita. Meikälläkin koko kesä on ollut yhtä jäähyväisparaatia, huippujen tyyppien hyvästelyä ja tulevien tapaamisten suunnittelua jonnekin epävarmaan tulevaisuuteen.

Itse kuulun siihen enemmistöön, joka inhoaa hyvästelyä. Minulla on ikävän vahva herkistelyn taito. Häissä ja hautajaisissa ei voida puhua enää herkistelystä vaan parempi kuvaus on ulvonta, jonka silminnäkijäksi joutuminen voi viedä varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuosien treenauksella olen pystynyt jonkin verran hillitsemään tätä taipumusta lähinnä opettelemalla etäännyttämään itseni koskettavissa tilanteissa täyttääkseni edes joissain tilanteissa vallitsevat sosiaaliset normit.

Tajusin jo junassa Tampereelta Helsinkiin, että herkistymiskynnys on nyt hiukkasen madaltunut: käytävän toisella puolella mies osti matkalippua ja kertoi tässä yhteydessä olevansa eläkeläinen, mikä riitti nostamaan kyyneleet silmiini. Siinä vaiheessa rupesin virallisesti itkemään, kun hän kertoi, ettei ollut osannut käyttää lippuautomaattia. Liikutukseni kovia kokeneen vanhuksen puolesta hälveni vasta kun hän alkoi valittaa viiden euron lisämaksusta, joka peritään junassa lippunsa ostavilta, onnekseni täräytti konduktöörille komean perkeleen vielä kiitokseksi.

Vaikeita tilanteita tässä suhteessa oli lukuisia, vaikein tilanne sattui kirjakaupassa, jossa joka toinen kirja tuntui muistuttavan jostain rakkaasta ihmisestä, matkasta tai ajanjaksosta. Vasta tänään tilanne eskaloitui, kun hyvästeltyäni ystävistäni viimeisenä N. Siikaskan ja R. F. Jarkkolan istuin raitiovaunussa päällä läksiäislahjaksi saatu huomioliivi, jonka selässä oli aikaisemman käyttäjän jäljiltä kirjoitus "I love group sex", ja yritin itkeä pääasiassa suun kautta. Tämä siksi, että olin aiemmin aamulla asennuttanut ripsipidennykset, joita ei saa kastella kahteen päivään (näytän nyt lähinnä Grinchilta). Tämä näky sai jopa ikicoolit helsinkiläiset hämmentymään.

Asemalle päästyäni yritin soittaa älypuhelimellani, mutta olin hetkellisesti unohtanut, miten sitä käytetään. Sekin oikeastaan vain kiihdytti tunnereaktiotani, koska se muistutti minua siitä, miten paljon Reija inhoaa älypuhelimia. Joku kysyi puhelimessa "Lähetkö dokaa?" ja vastasin automaattisesti myöntävästi. Harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin pyörtämään kantani, mikä oli mielestäni kypsän ihmisen ratkaisu.

Tällä pikku tarinalla on tarkoitus sanoa, että vaikka huomenna nousenkin koneeseen enemmän kuin innoissani tulevasta vuodesta, niin voitte olla aivan hemmetin varmoja siitä, että olette minun mielessä ja sydämessä koko vuoden ajan, ja olen ihan yhtä innoissani siitä, että vuoden kuluttua me taas tavataan. Pysykää hienoina!