Epäkattava mutta sekava kirjoitus samanlaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä.

Tuli postissa NLY:n vaalien äänestyslippu, joka laukaisi akuutin tarpeen avautua vähän paikallisen terveydenhuollon saavutuksista. Täkäläinen terveydenhuoltojärjestelmähän on tunnettu tehottomuudestaan, monimutkaisuudestaan, tietysti kalliudestaan ja yleisestä tasapainottomuudestaan. Kyseessä on ihmeellinen sillisalaatti kaikennäköisiä pieniä ja isompia toimijoita, joiden synkronoitua toimintaa ei näytä valvovan kukaan, johtuen lähinnä siitä, että sitä ei ole.

Naurettavuuden mahdollistaa mm. mystinen liitto vakuutusyhtiöiden kanssa. Kukaan jenkkikaverieistani ole osannu selittää tätä systeemiä, johtuen sen monimutkaisuudesta. On Medicarea, Medicaidia, TRICARE:a, veteraaneilla omat kuvionsa, ja ketä näitä nyt on. Kansalaisista 50 miljoonaa (16,3 %) oli silti ilman mitään vakuutusta vuonna 2010. Suurin osa jengistä saa vakuutuksen joko oman tai perheenjäsenen työnantajan kautta, jotkut hankkivat omakustanteisen. Näissä on tietenkin tarkkaan rajattu, että mitä korvataan ja mitä ei. Aiempi terveydentila vaikuttaa hintaan ja siihen, mitä korvataan. Arkielämän esimerkki tästä: Jos haluaa pyrkiä koulun urheilujoukkueeseen, pitää tietenkin olla kattava vakuutus tapaturmien varalle. Lisäksi täytyy täyttää tusinan verran lomakkeita, joissa kartoitetaan terveydentila huvittavuuteen asti. Sen lisäksi täytyy käydä lääkärintarkastuksessa. Kaikki tämä siis ennen kuin voi edes pyrkiä mukaan.

En suoraansanottuna tiedä, mitä näillä kysymyksillä (79 kpl) haetaan. Luulisin, että about kaikilla on joskus sydän lyönyt tiheästi ja aika moni myös käyttää laseja ja aika monella on varmaan vähän henkeäkin ahdistanut juostessa. Mene ja tiedä!

Yleisestikin tiedostetaan, että vakuutusyhtiöiden edustajat pitkälti sanelevat terveydenhoidon kuviot kongressissa. Lääketeollisuuden mahti on myös valtava. 2009-2010 terveydenhuoltoon liittyvään lobbaamiseen käytettiin vaatimattomat 1,1 miljardia dollaria*. Tämän vuoksi täällä on laillista mm. markkinoida reseptilääkkeitä suoraan kuluttajille.

Lääkkeisiin myös suhtaudutaan täällä erilailla kuin Suomessa. Lääkkeet ovat hyviä ystäviä, ne tulevat lähemmäksi pientä ihmistä. Kirjaimellisestikin, koska ruokakaupasta  saa yhtä sun toista mömmöä ilman reseptiä ja ohjeistusta. Ja ongelma on se, että täälläkään ei osata oikein käyttää lääkkeitä, koska tavallinen kansalainen ei tietenkään ymmärrä näistä hölkäsen pöläystä. Silloin on helppo myydä esimerkiksi kolmen antibiootin voidetta naarmuihin:

Miten se menikään, paljonko hyödytti "ennaltaehkäistä" infektioita antibiooteilla?

Shottiralli, anyone?

Natrium- ja kaliumkontrollit ei käsittääkseni sisälly hintaan.

Muutenkin tuntuu, että ihmisten uskomukset sairauksiensa syistä ja mahdollisuuksistaan vaikuttaa tai lähinnä olla vaikuttmatta niihin ovat vielä harhaisemmat kuin kotimaassa. Esimerkkinä espanjanopettajani, joka kertoi omasta strategiastaan eilen aamiaispöydässä: Kun hän rakensi taloa 26 vuotta sitten, hän arveli, että polvet eivät varmaan kestä lopunelämää, koska ylipaino +++. No sitten hän tietenkin alkoi syödä järkevästi ja harrastaa liikuntaa. Väärin! Hän tuli siihen tulokseen, että eipäs teekään niin, vaan rakentaakin talon, joka on vain yhdessä tasossa. Suorastaan nerokasta. Hän myös kertoi, että oli sairastunut lihavuuteen, koska oli joutunut olemaan collegeaikoinaan yöt töissä. Se siitä sitten. Loppu on historiaa. Siitä hartaudesta ja taustalla häilyvästä sankarillisuusta, jolla tarina kerrottiin, olisi voinut luulla, että kyseessä oli peruuttamattomuudessaan amputaation veroinen tragedia.

Ystävämme alli luonnollisessa ympäristössään, valmiina edistämään laihtumista. Yleisin sivuvaikutus rasvaripulikaan ei ole kiva, mutta ei myöskään mahdolliset yhteisvaikutukset tyroksiinin ja varfariinin kanssa jne.

Mitä opettajani olisi sitten voinut tehdä toisin? Koska laihduttaminen perinteisin keinoin on tylsää, olisi voinut hakea lähimmästä Walmartista laihdutuslääkkeitä, tietenkin ilman reseptiä. Varmasti todella tehokasta ilman minkäänlaista neuvontaa ja seurantaa. Toinen hyvä vaihtoehto olisi ollut vatsalaukun ohitusleikkaus. Potilasvalinta näet on täällä hieman erilaista kuin Suomessa. Käytännössä leikkauksen saa, jos vakuutus korvaa ja jos painoa on riittävästi, eli BMI > 40 tai > 35 ja liitännäissairaus tai > 30 ja runsaasti liitännäissairauksia. Health & Wellness -kurssin opettaja mukaan monet lihottavat itseään leikkausta varten, jotta vakuutus korvaisi sen. Eli vähän on eri lähestymistapa kuin Suomessa. Pitkäaikaistulokset ovat sen mukaiset, eli suuri osa laihtuu ensin jonkin verran ja lihoo sitten entisiin mittoihinsa.

Voi tuntua suomalaisesta lääkäristä hullulta, että miksi tällainen lähestymistapa mutta siihen on pari hyvää syytä. Paitsi tietenkin leikkaamisen ilo, niin myös finanssipoliittiset syyt. Mitä enemmän ja mitä invasiivisemmin hoidetaan, sitä tuhdimpi tohtorin tilipussi. Viime viikolla katsottiin tuore dokumentti, jossa esiintynyt kardiologi kertoi saavansa 45-minuuttisesta vastaanotosta noin 15 dollarin korvauksen, kun taas pallolaajennuskesta stenttauksen kera voi laskuttaa 1500 dollaria. Yhdelle dokumentissa esiintyvälle  rouvalle oli tehty vaatimattomat 27 stenttausta. Siis mahtuuko sinne edes niin paljon tavaraa? Ja ikää oli muistaakseni 45 vuotta. Perusterveydenhuollossakin potilaiden määrä korreloi suoraan palkkaan. Kuusi potilasta tuntiin oli yhden dokumentissa haastatellun yleislääkärin tavoitetahti.

Tehokkuutta on myös apteekkien autokaistat!

 
Hienointa tässä on ehkä se, että 45 % amerikkalaisita uskoo, että täkäläinen systeemi on maailman paras**. Se on myös maailman kallein. USA käyttää sairaudehoitoon asukasta kohden yli kaksi kertaa sen, minkä kehittyneet maat keskimäärin. Tätä ei ole vaikea uskoa kun miettii lääkkeiden käytön ja invasiivisten toiminpiteiden säännöstelemättömyyttä. WHO:n vuonna 2000 tekemän tutkimuksen mukaan usalainen järjestelmä oli 37. paras kun mitattiin yleistä toimivuutta ja 72. mitatessa väestön terveyttä. Institute of Medicine huomautti vuonna 2004, että USA on OECD-maista Mexicon ja Turkin lisäksi ainoa maa, joka ei tarjoa asukkailleen kattavaa (> 98.4 % väestöstä) terveydenhuoltoa. Kaikki muut maat OECD-maat on onnistunu tässä vuodesta 1990 lähtien. Ja niin kauan kun kuitenkin melkein puolet porukasta elää em. ylivertaisuusharhassa niin ei kannata olla turhan optimistinen, että mikään tulisi ihan heti muuttumaan.

Että tällasta. Meikä lähtee nyt lauantai-illan huumaan (kirjastoon), palataan taas ja hyvää sunnuntaita sinne!


*Lähde: The Center of Responsive Politics
** "Americans' view of the health care system compared to other countries" Harvard School of Public Health (2008)

Kallis Corona ja vaahtobiletraumoja

Näin uuden viikonlopun kunniaksi avaudun edellisestä sellaisesta, joka oli omaa luokkaansa. Perjantaina rakastettu klassikko Slut & Robot Party. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää, mutta pakko kyllä nostaa näille paikallisille neitokaisille hattua panostuksesta ja uskaliaisuudesta! Oli nimittäin senpäiväset lutkavetimet harkituin robottitehostein yhellä jos toisella. Mekin kavereitteni kanssa investoitiin foliorullaan, josta luovana ihmisenä taiteilin paavihenkisen päähineen. Naapuri lahjoitti myös hopeista teippiä, jolla pitkän mietinnän jälkeen päädyimme kirjailemaan paitoihimme tekstin "Beer", koska se tuntui järkevimmältä viestiltä sille kohderyhmälle.

Bileet oli perinteisen, huonoksihavaitun kaavan mukaiset: yhden dormin alimmassa kerroksessa, kaksi sinivaloa kajastavaa huonetta, joissa ihmisiä enemmän kuin mikään laki sallii, musiikki parhaimmillaan keskinkertaista, kourinnan uhriksi joutuminen enemmän kuin todennäköistä. Perusmeiningit.

Kuten jo aiemmin todettu, paikallinen alkoholipolitiikkahan on enemmän kuin läppä. Ei riitä, että alkoholia ei saa ostaa tästä kaupungista (paitsi jostain syystä parista ravitolasta ylihintaan), vaan on myös laitonta kulkea avatun juoman kanssa ulkona. Ja kuten tiedetään, täällä ikäraja on 21 vuotta, mikä on paitsi hauska kontrasti siihen nähden, että ajokortin saa 16-vuotiaana (jotta voi elää täällä ihmisarvoista elämää), myös turhaa, koska porukka aloittaa tästä huolimatta alkoholisoitumisen ihan samoihin aikoihin kuin Euroopassa. Hendrixin alkoholipolitiikka on kädenojennus pienelle ihmiselle: jos juo alkoholia läpinäkymättömästä kupista, eikä sammu pihalle, niin antaa mennä vaan.

OK

Ei OK

No, itsehän sitten hienona naisena ja parin alkoholiannoksen siivittämän grandiositeettiharhan tukemana kieltäydyin noudattamasta tätä sääntöä. Kaikki normaalit ihmiset ymmärtää, että kyllä se Corona vaan maistuu paremmalle pullosta juotuna! Jossain vaiheessa siihen tuli sitten pyörimään jonkin sortin valvojaoppilas, joka käski kaataa oluen kuppiin. Olin kuitenkin sateen, kourinnan ja kyseisen säännön naurettavuuden vuoksi agitoituneessa tilassa, joten kieltäydyin yhteistyöstä. Poloinen kaveri pyysi minua antamaan pullon hänelle, jolloin iskin (silminnäkijöiden mukaan erittäin vakuuttavasti) pöytään faktat iästäni, kansalaisuudestani ja kyseisen säännön idioottimaisuudesta ja vakuutin, ettei se koske minua. Sitten reijajarkkolamaisella ylväydellä vedin juomani ykösellä huiviin.

Tämä kaikki oli paitsi kypsää, myös hyvin kustannusvaikuttavaa koska tiistaina sain kutsun tulla keskustelemaan oppilaskoordinaattorin kanssa "vastikään sattuneesta tapauksesta". Olin varma, että pääsen pälkähästä tunnustamalla syntini ja pyytämällä anteeksiantoa niin kuin normaalisti kunnon kristittyjen keskuudessa. Kuinka väärässä olinkaan! Nöyrtymisen lisäksi minulta laskutettiin $50 alkoholin julkisesta kulutuksesta ja $50 sääntöjen uhmaamisesta. Hieman oli vaikeuksia pitää pokkaa tämän kuullessani. Kotiyliopistolle ei kuitenkaan ilmoiteta, mikä on jaloa, mutta jos rikon sääntöjä vielä niin se on sitten eri meiningit. Mut vois sitä sata dollaria huonomminkin käyttää. Esim. jos tilais netistä ydinjätettä tms.

Mutta takaisin viikonloppuun ja lauantaihin. En ole koskaan aiemmin ollut vaahtobileissä ja tämän jälkeen en pidä kovinkaan todennäköisenä, että tulee tarve mennä uudelleen. Nämä oli siis ihan viralliset bileet, piti hakea rannekkeet ja systeemit, ettei ulkopuoliset pääse messiin jne. Bileet oli tarkoitus pitää samassa montussa kuin Shirttails-tanssit, mutta koska satoi niin ne oli siirretty urheiluhalliin. Plussaa siis siitä, että musiikki oli hyvää, ja tilaa oli ajoittain jopa tanssia, tosin siinä oli se vaara, että tanssiminen tulkitaan kehoitukseksi tulla liimautumaan kiinni vartaloon. Korkeimmassa vaahdossa ihmiset nauttivat toisistaan avoimesti, en nähnyt yhtään varsinaista aktia, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi ollut. Siinä vaiheessa kun kolmas humalainen teini yritti raahata meikää vaahdon keskelle niin sanoin, että meikäläinen lähtee nyt helevetin kyytiä nukkumaan, ja viesti meni perille noin suomeksikin.

Että semmoset bileet. Tänä viikonloppuna luvassa on luojan kiitos hieman maltillisempia, vanhalle ihmiselle soveliaampia aktiviteetteja. Hyvää viikonloppua ja palataan taas!

Mitä amerikkalaisilta kannattaa oppia?

Viime päivinä olen ollut jopa poikkeuksellisen onnellinen, en tiedä, miksi näin juuri nyt, mutta en valita! Jotenkin se kai välillä vain iskee avokkaalla molemmille poskille, elämä, ja sitä havahtuu tavallistakin selvemmin näkemään, miten oikeuttamattoman onnekas on kun saa vaan elää ja mennä mielensä mukaan tällä planeetalla ilman huolia ja vaan mietiskellä jotain tekosyvällisiä ajatuksia.

Noh, mutta nyt asiaan. Monissa aiemmissa kirjoituksissa olen keskittynyt havaitsemiini epäkohtiin tässä yhteiskunnassa, varmaankin koska se on helppoa. Kun vetää yksityisautoilua inhoavana kasvissyöjänä täällä kerskakulutuksen ja kapitalismin kehdossa, jossa suurin osa ihmisistä ei koe mielekkääksi kierrättää esim. mitään, ei kritiikin aiheita ole kovin vaikea poimia. Perusärsyttävänä ihmisenä myös mieluusti keskustelen näistä epäkohdista jenkkikavereiden kanssa, ja mainostan suomalaisesta hyvinvointivaltiomallia ikään kuin se olisi oma keksintöni. Ihmiset on yleensä aika yllättyneitä meidän järjestelystä, vastauksissa toistuu samat teemat: "Aah, Suomi on sosialistinen valtio?" Ja oma suosikkini: "Mutta ei missään muualla maailmassa ihmisillä ole tällaista vapautta!" Toistaiseksi kukaan ei ole pystynyt tyydyttävästi perustelemaan tuota mitenkään, koska ei tarvitse, tämä on itsestäänselvyys.

Nyt pyydettiin kuitenkin kirjoittamaan asioista, jotka on amerikkalaisessa kulttuurissa erityisen hyvin. Relevantti pyyntö. Ongelma on se, että kaikki hyvyys ja huonous on niin kontekstiriippuvaista. Minun on välillä vaikea löytää amerikkaisesta kulttuurista asioita, joita erityisesti ihailen, mikä johtuu siitä tosiasiasta, että tässä yhteiskunnassa vain arvostetaan paljolti erilaisia ominaisuuksia, kuin mitä minä oman kulttuuritaustani vuoksi olen tottunut arvostamaan. Kiinnostuskiikarit suunnataan ammatteihin, varallisuuteen, kovaan työntekooon, johtajuuteen, kilpailuun, ja omistamiseen. Takana leijuu ajatus, että jokainen voi lähtökohdistaan riippumatta tehdä elämästä mieleisensä. Elämä on taisteluareena ja sellaisena vapaa kaikille yrittäjille, ja kilpailun ajatellaan tuovan esille yksilön parhaat piirteet. Mahdollisesta epäonnistumisesta on myös itse kannettava vastuu. Ero ajattelussa on huikea verrattuna pohjoismaiseen malliin, jossa perustavana ajatuksena on, että elämää ei voi hallita, ja kaikkea sattuu, mutta valtion tulee huolehtia niistäkin, joille sattuu.

Amerikkalaisella unelmoinnilla on luonnollisesti monia hyviä puolia. Väestö on tavoitteellisempaa, lannistumattomampaa ja uskoo itseensä enemmän. Erityisesti amerikanenglannille tyypillisiä ovat meiltä pääosin puuttuvat ja kömpelösti suomentuvat self-termit, kuten self-efficacy (kompetenssi suorittaa tehtäviä, saavuttaa tavoitteita), self-help (itsehoito, usein tarkoitetaan psykologista itsehoitoa) ja self-actualization (kyky elää elämä täysin hyödyntäen koko potentiaalinsa).  Jenkit menivät kuuhun, tekivät ensimmäisen sydämensiirron* ja keksivät joutessaan laserin, kuplamuovin ja gammakameran. Yhdysvallat on toistaiseksi maailman johtava suurvalta. Nobelin palkinnon on kantanut kotiin 331 amerikkalaista ja voin vakuuttaa, että kyse ei ole ylivoimaisesta älykkyydesta, muttei todennäköisesti selity pelkästään väkiluvullakaan. Meillä tykätään puhua suomalaisesta sisusta mutta taidetaan kyllä jäädä kakkoseksi siinä kategoriassa.

Ikävästi on kuitenkin niin, että jokaista onnistujaa kohden on tuhansia vähemmän onnekkaita, joita kyseiset saavutukset eivät välttämättä kovin paljoa lämmitä. Vuonna 2010 rikkain prosentti omisti 34.5 % kaikesta varallisuudesta (ja rikkain kymmenen prosenttia 74.5 %), köyhin väestöpuolisko omisti 1.1 %**. Tämä mahdollistaa sen, että tässä maassa on edelleen tehoton ja epäreilu koulujärjestelmä ja umpipaska terveydenhuoltojärjestelmä. Ja koska rikkain prosentti on se, joka käytännössä käyttää päätösvaltaa kansallisella tasolla, ei ole syytä olettaa, että asiat tulee lähitulevaisuudessa hirveästi muuttumaan.

On kuitenkin muutamia asioita, jotka jenkit (tai ainakin nämä etelävaltiolaiset) ovat tajunneet, missä me suomalaiset ilman hyvää syytä kompuroidaan jatkuvasti. Ensinnäkin, ei ole vaarallista olla tuntemattomille ihmisille ystävällinen. Kadulla kävellessä voi katsoa vastaantulijaa silmiin, hymyillä, jopa tervehtiä (!) vierasta ihmistä.  Tuntemattomankin kanssa voi myös vaihtaa coolisti pari sanaa ilman suurta vaaraa, että toinen luulee, että yrität jotain tai olet humalassa. Uskon, ettei mitään kovin pahaa tapahtuisi, jos tämä tapa leviäisi suomalaiseenkin väestöön. Toisia voi myös kehua ilman välitöntä kuoleman- tai kasvojen menettämisen vaaraa, ja kyllä, myös niitä tuntemattomia. Meillä on totuttu luokittelemaan tälläinen käytös automaattisesti teennäisyydeksi, ja oma tympeys oikeutetaan sillä ajatuksella, että minähän en kettään ruppee mielistelmään. Näkökulma toki tuokin, mutta tuottaa paljon vähemmän hyvää mieltä.

Samoin avun tarjoaminen on täällä niin arkipäiväistä, että siitä puuttuu täysin se riskin ottamisen meininki, jonka suomalainen väestö usein tähän toimintoon liittää: Entä jos se luulee, että mä rupeen jatkuvasti auttamaan sitä tässä? Entä jos se luulee, että mä oon jotenkin ihastunu siihen? Entä jos se kiusaantuu eikä oikeesti halua mun apua mut ei osaa kieltäytyä ja sit tulee tosi vaivaantunu tilanne? Parempi jättää sikseen... Täällä tällaset ei pelota, koska on totuttu auttamaan toisia ja tiedetään, että suurimmassa osassa tapauksissa tarjouksia ei edes tarvitse panna täytäntöön. Esimerkkinä vaikka se, kun pari päivää sitten olin kävelemässä sellasilla huudeilla, jossa ei ollut kävelyteistä tietoa, niin kahdesti joku pysähtyi kysymään, että tarvitsenko kyytiä. Ja ei, ei ollu mitään ilmiselviä hyypiöitä kyseessä, toinen oli köyhänoloinen äiti kahden lapsensa kanssa ja toinen vaarattoman näköinen keski-ikäinen mies. Ilmeisesti olettivat, että olen elämän rajusti kolhima yksilö, koska onhan käveleminen ihmiselle melko luonnoton tila.

Mitä mä valitan, onhan täällä näitä kävelyteitä...

Ja ei pidä unohtaa yhtä hienoa seikkaa täkäläisissä: he osaavat tanssia! Tai ainakin haluavat. Siis selvinpäin! Suomalaisista vähemmistö kykenee tanssilattialle edes kolmen promillen humalassa. Sovitaanko, että tämä muuttuu siihen mennessä kun meikä palaa Suomeen? Mallia voi ottaa vaikka näistä 10 minuutin kirjastoraveista, taltioitu loppukoeviikolla vuonna 2008, eli meikäläistä turha hakee tuolta. Palataan taas!

* Sori, väärä tieto. Jenkki Norman Shumwayta "pidetään sydämen siirron isänä", ja hän teki ensimmäisen Amerikan mantereella suoritetun sydämensiirron 1968. Ensimmäinen sydämensiirron teki eteläamerikkalainen Christian Barnaard 1967. Tämä tieto oli kuitenkin unohtunut meikän Health & Wellness -kurssin oppikirjasta...
** Congressional Research Service: An Analysis of the Distribution of Wealth Across Households, 1989-2010

Terveysriski nimeltä college.

Pitäis varmaan lukea espanjan läksyjä mutta on sellainen laiskanlupsakka olo, jonka vallassa on hyvin vaikeaa sisäistä mitään, joten jää myöhemmälle. Eikä motivaatiokaan ole kuosissaan, koska sanasto käsittää käytännössä pelkästään koulusanastoa, jo kolmannen kappaleen verran. Miettikää, en osaa vielä tilata ravintolassa, kysyä reittiohjeita tai kommentoida säätä, mutta nyt on kirjantekijän mielestä keskeisintä opetella kaikki mahdolliset kouluaineet. En tiedä, mikä on koira tai kauppa tai omena mutta onneksi tiedän, että la estadística tarkoittaa tilastotieteitä.

Tää kuvaa hyvin sitä, miten naurettavan koulukeskeinen yhteiskunta tää on. Vanhemmat alkaa säästää viimeistään synnytyssalissa, että lapset pääsee hyvään kouluun. Vuosi Hendrixiä kustantaa noin 43 000 dollaria, mikä on ilmeisesti ihan tyypillinen summa. Kerrotaan se neljällä, lisätään päälle mahdollinen grad school (2 - 4 vuotta) niin voi miettiä, kuinka monta lasta vaikkapa sairaanhoitajan ja palomiehen kannattaa kouluttaa. Onneksi on olemassa se mahdollisuus, että lapsi paljastuu lahjakkaaksi jalkapalloilijaksi, golfariksi tai kuorolaulajaksi, silloin voi saada stipendin, joka kattaa kaikki kustannukset. Vieläkö joku ihmettelee, miksi nää jenkit on niin sekopäitä harrastustensa kanssa? Sillä voi korvata myös puuttuvan akateemisen lahjakkuuden. Eilen kuulin taas, miten lacrosse-joukkuetta halveerattiin, koska heillä on ilmeisesti kaikkein alimmat keskiarvot täällä. Kun sanoin että hei nyt oikeesti loppuu tuo naurettava paskanpuhuminen niin kaikki oli aivan varmoja, että mulla on jonkun pelaajan kanssa jotain juttua (en tunne ketään heistä), koska miks kukaan muuten niitä hölmöläisiä puolustaisi.

Se, mikä kavahduttaa tässä systeemissä, on se, että se kannustaa luomaan uraa nk. ruskean reiän ritarina. Päästäkseen hyvään kouluun ihmispolon täytyy mm. saada aiemmilta opettajilta tarpeeksi ylevä luonnehdinta persoonastaan. Koska jouduin kirjoittamaan itselleni suosituskirjeet päästäkseni tähän ohjelmaan, hain mallia netistä ja löysin aivan poskettomia kirjeitä. Tässä vapaasti suomennettu otanta esimerkkikirjeestä, jonka lukion rehtori voisi kirjoittaa collegea varten:

       "Carrie Youstis on poikkeuksellinen nuori nainen. Lähes kaikki tuntevat hänen pistämättömän älykkyytensä, ylevät tavoitteensa, tanssitaitonsa ja ystävällisyytensä; itseasiassa, hän on tavallaan legenda kotikaupungissaan -- mutta harvat tuntevat ne vaikeudet, joita Carrie kohtasi lukiovuosinaan. 
       Carriella oli ystävä nimeltä Kaya -- 10. luokalla Carrie kuuli Kayan kärsivän harvinaisesta degeneratiivisesta sairaudesta. Se oli edennyt loppuvaiheeseen, hän sai kuulla, muttei itkenyt. Hän ei miettinyt hetkeäkään, miten tämä vois vaikuttaa häneen. Hän yksinkertaisesti soitti minulle, rehtorilleen, voisiko olla poissa koulusta muutaman päivän. -- Ennen kuin hän laski luurin, Carrie pyysi minua rukoilemaan ystävänsä puolesta ja sanoi "Voin jatkaa elämääni ilman Kayaa -- mutta miten hänen äitinsä jaksaa? Kaya on hänen ainut lapsensa." Olin niin vaikuttunut siitä, että Carrie ajatteli kaikkia paitsi itseään. Mikä kypsyys. --" Tarkistin vielä ja Trilbyn mukaan ihan on autenttisen oloinen. Eissssaakeli...

Pari kaveriani käy täällä pre-med eli lääkikseen valmentavia opintoja ja aikovat sitten varsinaiseen lääkikseen (4 v). Ei riitä, että he tahkoavat täällä kemiat ja biologiat huippuarvosanoin vaan pitää olla myös näyttöä jonkinlaisesta johtajaluonteesta, yleisnerokkuudesta ja pyhyydestä. Tämän vuoksi porukka perustaa huipauskerhoja, käy partiossa ja opettaa kuuroja oravia lukemaan. On ihan sama, vaikka olisit miten hyvin pärjännyt koulussa, jos tämä osio ei ole tarpeeksi vaikuttava niin voit heittää hellät hyvästit maineikkaille opinahjoille, jotka voivat valita opiskelijansa paitsi objetiivisten koetulosten myös tarkoinrakennettujen imagojen perusteella.

En tiedä, mitä Veasey Hall Council tekee, tai miksi kukaan haluaisi aikaansa sellaiseen tuhlata, mutta saa sillä yhden lisärivin CV:een.

Koska arvosanat kertoo ihmisestä kaiken oleellisen, ei ole vaikea ymmärtää, minkä takia jengi tärisee ennen pistokokeita, nauraa opettajan pseudohauskoille vitseille ja täyttää luokan etuosasta alkaen. Sen lisäksi kannattaa käydä puhumassa mukavia myös luokan ulkopuolella, opettajilla on ihan merkitty tietty aika päivästä, kun tällaiseen kanssakäymiseen rohkaistaan. Hieman olis meikäläisellä tyhmä olo mennä varta vasten heittämään läppää jonkun toimistoon ja tuhlaamaan molempien aikaa. Mutta tottakai jengi menee. En tiiä, mitä ne siellä jauhaa mutta haluaisin kyllä olla kärpäsenä katossa.

Sanomattakin selvää, että se, minkä collegen on käynyt, on erittäin keskeinen osa identiteettiä. On hyvä hankkia myös vähintään tusina erilaisia vaatekappaleita, joissa komeilee koulun nimi, niin asia tulee selväksi myös niille, joille ei pääse sitä itse kertomaan. Keskeisessä osassa on myös näissä laitoksissa lymyävät sisar- ja veljeskunnat, joita Hendrixissä ei kuitenkaan ole. Noihin päästäkseen pitää läpikäydä enemmän tai vähemmän nöyryyttäviä koettelemuksia. Ja kuulemma ihan oikeasti on niin, että sitten kun on päästy ineen niin sitten hengataan pääasiassa vain oman sisar- tai veljeskunnan kesken ja nokkimisjärjestys on tarkka. (Myöskin high schoolissa ihan oikeasti on niin, että kaikki tietää, ketkä on suosiossa ja sitten ei todellakaan mennä niiden pöytään istumaan jos ei itse kuulu tähän poppooseen. Luulin aina, että tää ois vain amerikkalaisen elokuvateollisuuden dramaturgisista syistä ylläpidetty myytti, mut ei kuulemma.)

Tällainen eriskummallinen järjestelmä, jossa on mukana valtavasti rahaa, vallankäyttöä ja sosiaalista stigmatisaatiota ja eriarvoistamista, pysyy keskeisenä osana amerikkalaisuuden kokemusta todennäköisesti vielä kauan. Koulutettavien määrän lisääntyessä kilpailu parhaista paikoista tulee tiukentumaan entisestään. Jos kaikkien ei tarvitsi koko ajan hermoilla arvosanoista, CV:sta ja opettajien miellyttämisestä, tai lukukausimaksujen maksamisesta, niin porukka olis todennäköisesti aika paljon luovempaa, rennompaa ja käyttäis enemmän omia aivojaan. Ja pitäis lomaa enemmän kuin 2 viikkoa vuosittain. Tämän surkuhupaisan järjestelmän mielekkyyden tiivistää myös yhden meikäläisen lempielokuvan Will Huntingin päähenkilö kouluttaessaan harvardilaista teeskentelijää baarissa: “You blew 150 000 on an education you could have gotten in $1.50 in late fees from the library.”

B+ loppukokeesta...

Pitänee lähteä sinne kirjastoon kuitenkin, jospa joltain liikenisi mulle vaikka Ritalinia menestystä siivittämään. Palataan taas!

Mitä järkeä on lähteä vaihtoon?

Kaikki sosiaalipsykologiaan vähänkään perehtyneet tietävät, että ihmisellä on kaksi perustarvetta: tarve tuntea itsensä hyväksi ja tarve olla oikeassa. Tulkinnat maailmasta pyritään tekemään niin, että nämä tarpeet tulevat tyydytetyiksi. Hankaluuksia ilmaantuu, kun nämä vetävät tulkintaa eri suuntiin, ts. kun ollakseen oikeassa on pakko nähdä itsensä tai ratkaisunsa epäedullisessa valossa. On esimerkiksi hyvin vaikeaa nähdä itsensä positiivisesti tiedostaen, että viime viikonloppuna tuli vedettyä pää täyteen, haukkuttua ympärillä olevat ihmiset tekopyhiksi, oksennettua suihkulähteeseen ja esitettyä kauniiksi lopuksi eroottinen tulkinta kappaleesta "Call me maybe" kaverin lemmikkikäärmeen avustamana.

(Jos nyt joku luuli, että allekirjoittanut on sortunut tällaiseen toimintaan niin voi huokaista helpotuksesta, en (vielä) ole lähtenyt tälle linjalle, mutta kaikki nämä on ihan mahdollisia skenaarioita, sillä a) täällä juodaan pääasiassa erillaisia salakavalia ällötysshotteja, joita meikäläinen yleensä välttää b) välillä osa porukasta on melko tekopyhää c) täällä on suihkulähde ja katso kohta a, d) Call me maybe ylittää suosiossaan jopa "Pelimiehen" vuonna 2005 ja d) kaverillani Maureenilla on tuntemattomasta syystä lemmikkinä niljakas pikku käärme.)

Miksihän kaikki vaihtovuoden kokeneet ovat jälkeenpäin järjestään ylenpalttisen tyytyväisiä kokemukseensa? Vai oletteko joskus kuullut jonkun sanovan, että perseestähän se oli, täys harhalaukaus, inhosin kaikkia ja kaikkea, en enää ikinä lähde Pieksämäkeä kauemmas? Yksi syy on varmaan se, että vaihtoon lähteminen vaatii aika paljon vaivannäköä, kaikenlaista pientä temppuilua ja erinäisten ihmisten miellyttämistä. Sellaisen jälkeen olisi harmi, jos joutuisi myöntämään, että eihän se kovin erikoinen setti ollut ja vuodesta ei jäänyt käteen muuta kuin lanteille kertyneet ihrat.

Asia tuskin on näin, vaan porukka on fiiliksissä ihan aiheesta. Ei yhden elämän aikana tarjoudu keskimäärin kovin montaa mahdollisuutta nähdä vierasta kulttuuria sisältä käsin. Kaikki se, mikä elää pinnan alla, nähtävyyksien ja all-inclusive-hotellien ulkopuolella, mitkä vaikuttimet ohjaavat ihmisten käytöstä ja miksi elämä on tavallaan ihan samanlaista mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaista, ja mitä mieltä itse on tästä kaikesta, se on keskeisintä antia näillä reissuilla. Eikä näistä valitettavasti saa mitään otetta, jos ei pääse mukaan ihmisten normaaliin arkeen.

Ilmeinen ongelma kuitenkin on, että olemme kaikki omien kulttuuriemme tuotoksia, ja arvioidessamme uusia tapoja ja ilmiöitä vertaamme kaikkea aina omaan perustasoomme. Ei ole mitenkään mahdollista nähdä amerikkalaista kulttuuria neitseellisesti, ilman ennakkoluuloja, kun on täysin suomalaisen yhteiskunnan muovaama olio, jonka toiminta ja ajattelu rakentuvat mm. metsäteollisuuden, Muumilaakson tarinoiden, liennytyksen, vuoden 1972 peruskoulu-uudistuksen, Ismo Alangon lyriikoiden ja maaseudun autioitumisen virittämille kiikkerille perustuksille, halusi sitä itse tai ei. En ole ikinä tuntenut itseäni näin suomalaiseksi ja ollut näin tietoinen kulttuurini vaikutuksesta kaikkeen automatisoituneeseenkin ajatteluuni, sikäli kun siitä voi ylipäätään olla tietoinen.

Vaihto-oppilaan asema on siinä mielessä mielenkiintoinen, että on tarve tuntea olonsa hyväksi sekä siitä, että on syntynyt kotimaahansa, että siitä, että on vapaaehtoisesti lähtenyt vetämään sieltä. Puoli vuotta tai vuosi on pitkä aika riippuen siitä, miten sen käyttää, eikä sitä kovin mielellään käyttäisi ikävöintiin tai uuden kulttuurin inhoamiseen, mutta ylenpalttinen uuden ihannointi ja idealisointi taas aiheuttaa hankaluuksia kotiinpaluun hetkellä, kun on taas kohdattava kaikki vanha, arkinen ja nähty. Ihminen onnistuu kuitenkin yleensä selittämään kaiken jokseenkin parhain päin tyydyttääkseen edellä mainitut perustarpeensa. Kuinkahan monta kertaa olen itsekin huoahtanut reissun jälkeen, että "ihana oli olla, mutta ihana myös tulla takaisin"? Ja oikeasti onkin tuntunut just siltä, vaikka onhan tuo tavallaan vähän hassua, eikö nyt vois päättää, että jompi kumpi olis kuitenkin selvästi ihanampaa? Ei kannata, koska silloin joko lähtemisen tai palaamisen voisi tulkita hölmöksi ratkaisuksi.

Rauhoittava kuva pensasaidasta.

Nämä seikat huomioiden voi mielestäni ihan perustellusti kysyä, minkä verran todella on mahdollista ymmärtää vieraita kulttuureita? Eroavaisuuksia on helppo poimia, mutta ne tulkitaan ja niille annetaan merkitys aina omaa sosiokulturaalisista normatiikkaa noudattaen, ja pyritään siihen, että tulkinta tyydyttää oikeassa olemisen ja itsensä hyväksi tuntemisen tarpeet. Milloin voidaan puhua oikeasti ymmärryksestä? En osaa vastata tähän kysymykseen. Vaikka minä tuhansien muiden tavoin tahdoin kauas oppiakseni uutta vieraista kulttuureista, tulen todennäköisesti oppimaan tänä vuonna kaikkein eniten suomalaisuudesta.

Sitä nuorena luulee 

maailman löytyvän jostain kaukaa.

Myöhemmin kokee kaiken muuttuneen.

Vanhana ymmärtää maailman pyöreäksi:

mitä kauemmaksi menee,

sen lähemmäksi tulee

omia juuriaan.

(Elina Badur)

Tärkein syy vaihtoon lähtemiselleni ei pelkästään ollut uuden oppimisen halu, se nyt onnistuu missä vain, vaan halu kyseenalaistaa oma elämäntapansa, ajattelunsa ja katsoa, mistä tekijöistä oma onnellisuus on rakentunut. Eli toisin sanoen katsoa, mitä ikävöi ja mitä ei. Osan tietenkin tietää ennakolta: Perhe ja ystävät, niitä ainakin kaipaa vähintään passiivisesti. Varmaan myös tuttua ruokaa. Sitä en aavistanut, miten paljon kaipaa kykyä ilmaista itseään samalla nopeudella kuin mitä ajatus kulkee (mulla on tän kanssa välillä vaikeuksia kyllä myös suomeksi). Luonto, julkinen liikenne, se että voi liikkua myös piemeällä turvallisesti (vaikka suhtaudun kyllä suurella varauksella paikallisten pelotteluihin). Kävelytiet. Hyötyliikunta. Vapaus tehdä just mitä huvittaa. Asiat, joita en ole kaivannut: lähestulkoon kaikki muu. Tää olis tietenkin paljon vaikuttavampaa, jos asuisin täällä esim. savimajassa.

Tuntuu siltä, että olisin ollut täällä jo vaikka kuinka kauan, niin paljon säpinää näihin viikkoihin on mahtunut. Vaikka välillä olen ollut ärsyynytynyt ja ahdistunut niin ne on kuitenkin ollut ohittuvia tunnetiloja. Pakko sanoa, että nautin kyllä todella täällä olosta! Allekirjoitan Michiganissa vuoden viettäneen kurssitoverini Hennan väitteen, että parasta vaihtovuodessa ovat ihmiset. Se, kun urugualainen kaveri huutonauraa, kun kiinalainen keittäjätäti tulee halaamaan kesken ruokailun, tai kun ranskalainen kaveri raivoaa itselleen ajettuaan neljännen kerran väärästä liittymästä... Ei sillä etteikö ihmiset olisi parasta myös muina vuosina, itselläni ei ainakaan ole takana yhtään vuotta, jolloin parhautta olisi ollut esimerkiksi eläimet.

Ehkä vastasin otsikon kysymykseen, ehkä en. Onko missään ylipäätään mitään järkeä, kun tosissaan rupeaa miettimään. Havainnollistan ajatteluani vielä oheisella kuvalla.

Olen tehnyt sellaisen muutoksen suunnitelmiin, että vuoden sijasta vietänkin täällä vain syyslukukauden, ja keväällä reissaan laajemmin pitkin maita ja mantuja. On niin paljon paikkoja, joissa on päästävä käymään, ja luulen, että tästä kokemuksesta saa melkoisesti irti jo puolessa vuodessa. Tavoitteena nimittäin on, että tulevaisuudessa mukavuusalueena on koko maailma. Palataan taas!