Syksy on omenan parasta aikaa

Hyvät ystävät, olen palannut nykyaikaan! Pieni ystäväni on jälleen syntynyt uudelleen. Intialainen luottokännykkätohtorini diagnosoi välittömästi, että näyttö on taas p*skana. Pitkäänhän siinä hyvin menikin. Eipä siinä muuta kuin uutta näyttöä kehiin, koska rahaa on... Puhelimen arvo nousee kuin ohjus.

Tällä kertaa en tehnyt sitä aloittelijan virhettä, että olisin luottanut kaverin ajankäyttöarvioon. Kävinkin sitten samoilla lämpimillä kävin poistamassa läheisestä Walmartista tällaisen iPadin, jolla nyt naputtelen teille näitä mietteitäni. Ihan hyvä vehjehän tämä on, mutta jotenkin harmittaa, koska ehdin jo hekumoida ajatuksella, että luovun kokonaan tietokoneesta ja siihen verrattavista aparaateista. Näin jälkikäteen analysoituna ehkä eniten hävettää se ajatusprosessi, mikä johti hankintapäätökseen: Kävin mielessäni läpi koneettomuuden plussat (vähemmän päätöntä heilumista netissä, pienempi ärsyketulva, keskittyminen nykyhetkeen, näennäisestä tekniikkariippumattomuudesta seuraava ylemmyydentunto) ja miinukset (ei paikkaa tallentaa kuvia, mikroluokassa istuminen pitkän päälle rasittavaa, räpläisin kuitenkin puhelinta, näennäisestä tekniikkariippumattomuudesta seuraava ylemmyydentunto). Mutta mikä lopulta kallisti vaa'an hankinnan puolelle: YouTube-videot! Niitä ei voi katsoa mikroluokassa tai no voi mutta ilman ääniä. Eikö ole hienoa, että juuri tämä oli se pisara, joka katkaisi kamelin selän? Varsinkin kun videot, joita katson on tasoltaan tällaisia:

...ja  tällaisia:


On ihminen ihmeellinen. Omena pettää kahdesti viikon sisällä niin eikun uutta hakemaan. Mutta joo, kivempihan se on tässä mukavalle sohvalla kirjoitella kuin stressinkatkuisessa mikroluokassa loisteputkien paahteessa. Siitä puheenollen, täytyy vielä jakaa uusin saavutukseni tietotekniikan saralla. Muistatteko kun kerroin psykologian katsausartikkelista, jota väsäsin tuntikausia, ennen kuin koneeni pillastui? Noh, juuri samaisessa luokassa aloitin homman alusta, vähän harmitti mutta ei se valittamalla parane. Kirjoittelin siinä sitten ihan hyvässä flowssa ja kolmen tunnin jälkeen katsoin parhaaksi pitää taukoa ja tärkeänä tallensin tuotokseni muistitikulleni. Kun palasin aikomuksenani jatkaa työskentelyä, huomasin ilokseni taas ylittäneeni itseni. Olin jotenkin saanut tallennettua varsinaisen tekstin ja lähdeluettelon sijaan ainoastaan lähdeluettelon kaksi kertaa eri nimillä! Onnistuin siinä, missä luultavasti kukaan ihminen ennen minua ei ole onnistunut. Siis miten näin lahjakasta ihmistä ei ole jo kaapattu joihinkin it-alan avaintehtäviin?! Lienee vain ajan kysymys.

Noo, vähän meinasin olla suuttunut, kun aloin kolmatta kertaa vääntämään samaa settiä, mutta koska olen karaistunut vastaavissa tilanteissa aiemmin, päädyin ottamaan kyseisen vastoinkäymisen lahjana maailmankaukkeudelta ja hyödyntää sen spirituaalisena harjoituksena. Muistelin myös lämmöllä mm. erästä viimekeväistä esitelmän tekoa, kun sunnuntai-iltana kuudelta aloitin maanantaiseminaariesitelmän teon, ja puoliyhdeksältä tallensin valmiin työni jonnekin bittiavaruuteen, josta en sitä ikinä saanut siirrettyä muistitikulle. Ja eikun aloittamaan koko setti alusta. Tulos oli tietenkin loistava, EKG-nauhat aivan väärissä paikoissa, pokkana esittelin mm. aberroituneen flimmerin ST-nousuinfarktina, aika monelle meni läpi. Ehkä ei ois kannattanu ylenkatsoa sitä tietotekniikan peruskurssia... Vielä kerkeää senkin kokea. Mutta ei tänään, sillä nyt kutsuvat toisenlaiset haasteet. Mukavaa keskiviikkoa, palataan taas!

Tekniikan julma maailma.

Kylla nyt pienta ihmista koetellaan. Viikon alussa oli taas aika rakastetun klassikon Kannykka saa tarpeekseen. Pieni ystavani, jonka kanssa olemme kulkeneet yhdessa vain 1,75 vuotta, makaa nyt henkitoreissaan menettaneena 99 % elamanhalustaan. En ole osannut diagnosoida, mika hanta tarkalleen ottaen vaivaa, mutta olen todistanut tuon tilan etenemista nyt ainakin kuukauden paivat. Se alkoi lievana nayton varinana, joka sittemmin muuttui aina vain hitaammaksi nayton latautumiseksi. Loppuvaiheessa sain hinuttaa rotjaketta minuuttikaupalla, ennen kuin poloinen jaksoi hetkeksi latautua, vain menettaakseen voimansa heti seuraavassa hetkessa. Traagisinta tassa on se, etta valilla hanen voimansa aina palautuivat, ja lyhyen hetken kaikki oli kuten vanhoina hyvina aikoina. Maanantaina han sitten sai lopullisesti tarpeekseen. Aion vieda hanet viela sille intialaiselle jannulle tarkastettavaks mutta vahan silta vaikuttaa, etta Applen jekkuja hehkulamppuilmion hengessa.

Tanaan sitten oli vuoro tietokoneen purkauksen. En ollu kuin kolme tuntia paukuttanu psykologian katsausartikkelia, niin eiko jo vanha veijari paata lopettaa yhteistyon siihen. Puolen tunnin jalkeen lopetin elvytyksen tuloksettomana. Toivottavasti syvarit tuli aikanaan jollekin muistitikulle siirrettya... Jaksan kuitenkin viela toivoa ihmeparanemista ja painottaa, etta suuttunut en ole!!

Etta nain sita sitten mennaan ilman mitaan henkilokohtaisia viestimia taalla. Onneks on taa kirjasto, jossa koneita riittaa varsinkin nain perjantai-iltaisin, koolla meika ja pari ahkeraa kiinalaista. Pakenin tanne halloween-jengia. Just oon toipunu Slut & Robot -riemujuhlan aiheuttamista traumoista. On epasosiaalinen olo ja just viime viikonloppuna tuli naytettya vahan hienostunutta eurooppalaista juhlintakulttuuria kera naytosluontoisten kuperkeikkojen. Juttu tosin ilmeisesti lahti vahan eskaloitumaan, silla myohemmin yolla tultiin kysymaan, etta olinko ma se joka teki taalla puolivoltteja.


En ole koskaan oikein jaksanut innostua halloweenista, ikava sanoa, mutta minusta se on aina ollut vahan vajaamielinen juhla. Siina varmasti on ollut joku ajatus taustalla, mutta kukaan ei muista enaa, etta mika. Lyhyen kyselykierroksen perusteella tarkoitus on syoda karkkia ja pukeutua naamiaisasuun ja riipasta kunnon kannit, eli ihan perus toimiva konsepti tiettyyn mielentilaan. Naamiaisasuun pukeutuminen on kylla paljon hauskempaa silloin, kuin kaikki muut ei ole pukeutunut. Laskin, etta olen opiskelujeni aikana sonnustautunut ainakin 15 eri naamiaisasuun, joten talla kertaa saa jaada valista.

Etta tammoset meiningit tanaan. Olis ollu hienoja kuvia Hendrixin halloweenkoristeluista mutta kuvat toki meni sitten tietokoneen mukana. ... Aion tuoda poloisen Suomeen ja uskoa sen Juuso Raitalan osaaviin kasiin.

Mutta nyt taytyy hetkeksi menna sosiaalisoimaan. Onnittelut ensilumesta! Palataan taas!

P. S. Jos meika katoaa yllattaen, niin epailkaa ensiksi CIA:ta tai katolista kirkkoa.Tuli jalleen kerran annettua suoraa palautetta Health and Wellness -tunnilla amerikkalaisesta terveydenhuoltojarjestelmasta ja katolisen kirkon ehkaisyvastaisuudesta. Alla kuva meikasta, kun yksi tuleva lakimies argumentoi universaalia terveydenhuoltoa vastaan vetoamalla siihen, etta se riistaa ihmisilta vapauden.

 

 

Aseet tappavat ja ihmiset.

Oli taas vaaliväittely! Onkohan niiden seuraaminen hyväksi kellekään? Ei niitä kai montaa enää ole tulossa. Suomessakin varmaan tällä hetkellä toreilla mekastetaan kuin viimestä päivää kuntavaalien sarastaessa. Toivottavasti siellä pystytään säilyttämään keskustelun taso vähän korkeammalla.

Yksi asia, joka tämäniltaisessa väittelyssä oli käsittelyssä, ja joka kuohuttaa meikää joka kerta, on jenkkien palava rakkaus ikiomaan pyssyyn. En pysty käsittämään sitä. Kysyttiin, mitä kandidaatit aikovat tehdä estääkseen AK-47-henkisten kiväärien päätymisen rikollisten käsiin. Vastaukset olivat paitsi ympäripyöreitä myös pöyristyttävän naiiveja. Käytännössä kumpikaan ei aio tehdä mitään muuta kuin jatkaa samalla linjalla, eli yrittää varmistaa, ettei aseita päädy psyykkisesti sairaiden ihmisten käsiin. Sitten on kaikki hyvin.

Tässä vain on pari ongelmaa. Ensinnäkin, se, että aseenkantolupaa hakevalla ei ole tiedossa aiempia psyykkisiä sairauksia, ei tarkoita yhtikäs mitään. Se ei tarkoita, etteikö hakija olisi psyykkisesti sairas eikä luonnollisesti ennusta millään tapaa tulevaisuutta. Toiseksi, paitsi psyykkisesti sairaat ihmiset, väkivaltaisuuksiin suistuvat myös mieleltään terveiksi luokiteltavat ihmiset, kuten poliisit, jotka muuten ovat tutkitusti paljon alttiimpia ampumaan tummaihoisia kuin valkoisia kansalaisia. Myös ihan tavalliset ihmiset (poliisit ovat epätavallisia ihmisiä?)  reagoivat usein itselleen yllättävästi vaaralliseksi tulkitsemassaan tilanteessa, ja silloin aseiden saatavuus ei välttämättä ole kovin suotavaa.

Klassinen tutkimus* 45 vuoden takaa osoitti, että pelkkä aseen läsnäolo huoneessa sai ärsytetyt koehenkilöt käyttäytymään aggressiivisemmin (vertailuryhmä todisti sulkapallomailan läsnäoloa, tällä ei ollut aggressiivisuutta lisäävää vaikutusta...) ja antamaan heitä ärsyttäneelle henkilölle useampia sähkösokkeja. Sama vaikutus on pystytty osoittamaan useissa vastaavissa tutkimuksissa. Itse asiassa samansuuntainen vaikutus saadaan esiin pelkästään pyytämällä koehenkilöitä lukemaan aseiden nimiä.**

Olemme siis paljon alttiimpia ympäristön vaikutuksille kuin tajuammekaan. Erityisen ikävä tämä tieto on kombinoituna siihen tutkimusnäyttöön, mitä on väkivaltaisten videopelien pelaamisen vaikutuksista  aggressiivisuuteen. Tästähän on kiistelty jo ainakin vuosikymmenen ajan. Kokeellisissa tutkimuksissa on jo kauan sitten havaittu toistuvasti pelien lyhytaikainen aggressiivisuutta lisäävä vaikutus mutta pitkäaikaisvaikutuksia ei ole pystytty luotettavasti osoittamaan. Nyt vastikään julkaistussa tutkimuksessa*** pystyttiin osoittamaan väkivaltaisuuden lisääntyminen kanadalaisten 9-luokkalaisten väkivaltapelien pelaajien varttuessa 12-luokkalaisiksi. Tulos pysyi samana riippumatta aggressiivisuuden lähtötasosta, sukupuolesta, huumeidenkäytöstä tai vanhempien mahdollisesta avioerosta. Sen sijaan merkittävää oli, kuinka paljon ja kuinka väkivaltaisia pelejä tuli pelattua.

En tiedä, yllättääkö tämä tieto varsinaisesti ketään. Sanoohan sen järkikin, että jos lahtaa jengiä esim. 18 tuntia viikossa (mikä on keskiarvo 18-vuotiaiden amerikkalaispoikien keskuudessa) niin kyllä sillä saattaa jotain vaikutusta olla. Järki saattaisi vihjata myös siihen suuntaan, että itse virtuaalisesta liipaisimesta vetämisellä keskimäärin sen 10 kertaa minuutissa on ehkä suurempi vaikutus kuin väkivaltaisen televisio-ohjelman katsomisella tai pelottavien satujen kuuntelemisella. Ei kuitenkaan kaikkien järki: Kalifornian korkein oikeus kumosi viime vuonna kiellon myydä väkivaltaisia pelejä alaikäisille vetoamalla siihen, että ovathan ne Grimmin sadutkin aika pelottavia.

Luulisi, että tuonkaltainen tutkimusnäyttö voisi olla jotain, josta presidenttiehdokkaat saattaisivat olla kiinnostuneita. Haluan uskoa, että he ovatkin näistä asioista tietoisia. Jostain syystä mitään ei kuitenkaan ole aikomus muuttaa, vaikka keinoja olisi.

Paitsi aseiden saannin huomattavalla rajoittamisella, aggressiivista käyttäytymistä on mahdollista vähentää esimerkiksi opettamalla koulussa empatiaa ja vihanhallintataitoja, ja näin ehkäistä syrjäytymistä ja koulukiusaamista (joista etenkin jälkimmäinen on ollut vahvasti mukana suurimmassa osassa koulusurmia). Tästäkin on sitä kuuluisaa näyttöä jo parinkymmenen vuoden takaa. Norjassa Dan Olweus pystyi systemaattisella ohjelmallaan puolittamaan koulukiusaamisen 20 kuukaudessa**** . Toinen alan pioneeri Norma Feshbach osoitti, että empatiakyky korreloi paitsi negatiivisesti aggressiivisuuteen myös positiivisesti akateemiseen menestykseen.*****

Ehdokkaat argumentoivat aseenkannon puolesta vetoamalla mm. perinteiseen ja eloisaan metsästyskulttuuriin. Perinteissä on toki omat viehätyksensä, mutta se, että jotain on tehty kauan ei valitettavasti ole mikään autuaaksi tekevä seikka. Varsinkin yhteiskunnassa, joka pitää kehitystä yhtenä itseisarvoistaan, perinnekortti tuntuu ikävän lapselliselta. Ymmärrän, että on toki vaikeaa ja riskaabeliakin lähteä heikentämään kansalaisten huteraa perusturvallisuudentuntua aseenkannon järkevyyden kyseenalaistamisella. Mutta minkä takia meillä ylipäätään on päättäjiä? Eikö idea ole, että valitaan paras porukka tekemään parhaita, tutkimusnäyttöön perustuvia päätöksiä, eikä heijastelemaan jotain keskimääräisen perusjuntin jäsentelemätöntä ja tunnepohjaista mielipidettä? Siinä on joku idea, ettei me olla äänestämässä ao. kuvan ilomielistä veikkosta presidentiksi.

No, tuli taas avauduttua! Nyt on meikläisen aika mennä nukkumaan. Olen pahoillani, että tämän tekstin lukeminen virritti meidät kaikki käyttäytymään aggressiivisemmin. Alla oleva kuva toivottavasti neutraloi sen vaikutukset. Palataan taas!

*Berkowitz, L. & LePage, A. (1967). Weapons as aggression-eliciting stimuli. Journal of Personality and Social Psychology, 7, 202-207

**Anderson C. A., Benjamin Jr A. J. &  Bartholow B. D. (1998). Does the Gun Pull the Trigger? Automatic Priming Effects of Weapon Pictures and Weapon Names Psychological Science July 1998 9: 308-314.

***Willoughby et al. (2012). A longitudinal study of the association between violent video game play and aggression among adolescents. Developmental Psychology, Vol 48(4), Jul 2012, 1044-1057.

**** Olweus, D. (1993). Bullying at school: What we know and what we can do. (Oxford: Blackwell Publishers the book can be ordered directly from: Marketing Department, Blackwells, 108 Cowley Road, Oxford, OX4 1JF, United Kingdom, or from Blackwells, c/o AIDC, P.O.Box 20, Williston, VT 05495, USA, phone: 1-800-216-5222)

***** Feshbach & Feshbach. (1987). Affective Processes and Academic Achievement. Child Development Vol. 58, No. 5, Special Issue on Schools and Development (Oct., 1987), pp. 1335-1347

...and of course there will be snacks!

Yllä oleva otsikko on päättävä jälkikirjoitus useissa kampuksen tapahtumia mainostavissa julisteissa. Otsikkona se on huono siinä mielessä, että se ei millään muotoa vangitse mitään olennaista sitä seuraavasta tekstistä, joka käsittelee kuluneen viikon riemulomaa Chicagossa, mutta se on yksi tämän hetken suosituimmista idioottihokemista matka-/yleisseurueessani, joten saa kelvata. Meikäläisen viestinnästä noin 40 % koostuu tuollaisista hölmöyksistä, joita suuri yleisö ei aivan heti kykene ymmärtämään, lähinnä siksi, ettei niissä ole kovinkaan kummoista punaista lankaa, mutta jotka huvittavat naurettavan paljon niitä käyttävää pientä populaatiota.

Näiden sosiolingvististen pohdintojen tarjoaman huteran aasinsillan kautta varsinaiseen asiaan. Chicago oli huiké! Kolme päivää ja risat ei toki riittänyt kuin maistiaisiin. Kaksi ekaa yötä vietettiin hostellissa, jonka kattoterassilla nautittiin aamiaista ja tuijotettiin pilvenpiirtäjien muodostamaa siluettia. Aurinko paistoi käsittämättömän sinisellä taivaalla ja tunsimme itsemme luvattoman onnekkaiksi.

Good morning, Chicago! Älä huoli, et todellakaan ole ainoa, joka on häikäistynyt valokuvaajantaidoistani. Klassikkohan oli se, että kamerasta loppui akku melkein välittömästi ja iPhonestakin näyttö sopivasti vammautunut, että ei sitte hirveesti tullu kuvattua.

Onneks nää tärkeimmät tuli kuitenkin ikuistettua. Mikäänhän ei ole hauskempaa kuin kirjoitusvirheet! Luullakseni johtava syy siihen, että maailmalle on levinnyt stereotypia tyhmistä amerikkalaisista on se, että tyypit käyttää termiä "silverware" aivan sujuvasti myös esim. kertakäyttöaterimista, kuten myös hostellissamme.

Matkaseuranani siis parhaat täkäläiset ystäväni Lara ja Noémie, joiden kanssa matkaaminen oli hauskaa ja miellyttävää. Ei tullu kertaakaan otettua yhteen, ja meikälläkin hermo meinasi kiristyä vain kertaalleen, syynä se, että Noémie olisi halunnut vaihtaa kauppaa, koska banaanit olivat mielestään liian kalliita. Erilainen rahankäyttömentaliteettihän on erityisesti matkustaessa tunnettu riskitekijä konflikteille. Itselläni ei yleensä ole mitään realistista käsitystä omasta varallisuudesta tai sen puutteesta, kuten ei nytkään, mutta en halua tuhlata kovin montaa sekuntia elämästäni hintavertailuihin. Oisko siinä ehkä syy säännönmukaiseen persaukisuuteen?

Toinen mahdollinen konfliktitilanne meikäläisen kanssa matkatessa syntyy, mikäli matkakumppani(t) haluaa kiertää kaikki mahdolliset nähtävyydet ja mielellään minuuttiaikataululla. Jollain tasolla ymmärrän tällaisen lähestymistavan mutta en kuitenkaan ihan. Kuten yleensä, erikoisuudentavoittellijana periaatteesta vastustan kaikkea, mitä on "pakko" tehdä tai nähdä. En ymmärrä, miksi jengi haluaa tehdä samat asiat miljoonan muun ihmisen kanssa ja täten käyttää hyvän osan lomastaan jonoissa ja usein myös maksaa itsensä kipeiksi samoilla lämpimillä. Naurettavaa toki tämäkin, mutta mulle tulee aina jotenkin epäautenttinen olo, jos pitää varta vasten mennä kokemaan jotain yleisesti hyväksyttyä, kuten millasta on seisoa Eiffel-tornissa tai kiertää jotain kirkkoa sadan muun ihmisen kanssa. Tekee meli huutaa, että "No onko meillä mukavaa?!" Yleensä onkin, mutta jokin siinä mättää jos improvisoinnille ei jää tilaa.

Näitten pienten söpöliinien kanssa reissattiin.

On ne hölmöjä <3

Mutta kyllä miljoona kärpästäkin joskus madon nappaa. Esimerkkinä Chicagon taideinstituutti, jonne kuuliaisesti jonotettiin puoli tuntia sateessa. Yleistasolla pidän taidemuseoista, ja tämä oli yksi parhaista, joissa olen käynyt. Vanhetessa nautin koko ajan enemmän abstraktimmasta ilmaisusta. Kun on nähnyt tietyn määrän rikkaiden ihmisten muotokuvia, asetelmia, huikean kauniita maisemia, ja yläluokan huvituksia kuvaavia teoksia niin jossakin vaiheessa se käy vähän tylsäksi. Pidän siitä, että surrealistisemmat ja abstraktimmat teokset haastaa katsomaan enemmän sydämellä kuin silmillä - jos tällainen kyseenalaisen imelä ilmaisu sallitaan - eikä tarjoa niin selkeitä tulkintoja tai oikeita ja vääriä vastauksia. Paitsi kultivoituneena taidekriitikkona, mitä ilmeisimmin pidän itseäni alitajuisesti edelleen suurena taiteilijana, sillä vastikään kerroin pokkana yhdelle amerikkalaisystävälleni maalaavani vieläkin "silloin tällöin", vaikka todellisuudessa en ole koskenut pensseliin varmaan kymmeneen vuoteen. Ilmeisesti jokin geenivirhe tässä taustalla, sillä rakas äitinikin taannoin illallispöydässä kertoi intohimonsa olevan käsityöt, ja pelkäsi koko loppuillan, että joku haluaisi nähdä tuotoksiaan.

Hostelliöiden jälkeen oli aika luopua kollektiivisesti sohvasurffausneitsyydestä. Järjestelmällisinä ihmisinä oltiin siis ruvettu miettimään majoituskuvioita edellisenä viikonloppuna ja huomattu, että hostelleitahan ei enää ollut viikonlopulle kuin joko kaukaisessa periferiassa tai hintaluokassa $$$. Päädyttiin sitten viikonlopuksi nelikymppisen äijän nurkkiin pyörimään. Hän oli mielenkiintoinen persoona. Itse luokittelisin hänet kategoriaan "keräilijät". Aivan onnellisena siitä, että meikäläinen oli ensimmäinen suomalainen hänen vieraistaan. Tähän mennessä kertoi majoittaneensa vaatimattomat 250 surffaajaa. Melkein lääkärinä ja käytännössä psykologina tulkintani on, että toistuva epäonnistuminen läheisissä ihmissuhteissa on ajanut hänet tyydyttämään sosiaaliset tarpeensa tuntemattomien majoittamisen tarjoamilla lyhyillä, helpoilla ja pääasiassa vain positiivista palautetta tarjoavilla kontakteilla. Kun majoittaa tusinan vaerran ihmisiä joka viikonloppu ei koskaan oikeasti kohtaa ketään, mutta saa runsaasti kiitollista palautetta. Nytkin meitä oli toisena yönä kuusi ja toisena seitsemän matkaajaa. Lauantai-aamuna isäntämme hieman yllätti meidät tullessaan ovelle huutelemaan, että "Why is it so quiet in here?" ja nauroi karmivan teennäistä naurua päälle (nauroi sitä muutenkin jatkuvasti, erityisesti jokaisen oman nokkeluutensa kyytipojaksi). No mitäpä lottoat, kello tuskin kahdeksaa, oisko mahollista, että ihmiset nukkuu? Ja sitten vauhkosi koko aamun ryhmäkuvasta, joka piti välttämättä saada. Laran katse kyllä varmaan paljasti, että hän näki sen sielunsa silmin päätyvän photoshopattuna jollekin aikuisviihdesivustolle. Rakastan tuota saksalaista epäluuloisuutta!

Huolimatta siitä, että Chicagossa voi tehdä käytännössä mitä vain, parasta reissussa oli päätön vaeltelu ympäri kaupunkia ja erilaisissa herttaisissa kahviloissa istuskelu. Niin se vaan on, että yksinkertainen ihminen nauttii yksinkertaisista asioista. Hyvää maanantaita sinne, palataan taas!

Politics from a dummy

Presidentinvaalit tulee! Te varmaan tiesittekin siitä. Täällä kampuksella se on ollut aivan toisarvoinen tapahtuma tähän saakka, joku on joskus sivulauseessa maininnut kuulleensa, että tällaista on meneillään. Ja koska en katso telkkaria tai lue sanomalehtiä, niin olen ollut täysin surkean ignorantti koko sirkuksen suhteen.

Mulla on muutenkin melko ambivalentti suhde politiikkaan. Tajuan sen verran, että en tajua siitä just mitään, ja että tässä suhteessa kuulun suureen enemmistöön, joka kattaa melko suuren osan myös niistä, jotka kokee tajuavansa politiikkaa. Tämä ei tietenkään estä minua esittämästä omia, heikosti lähempää tarkastelua kestäviä mieleipiteitäni suurina totuuksina. Tässä suhteessa olemme samanlaisia Mitt Romneyn kanssa.

Tosiaan, presidentinvaalit tulivat Hendrixiinkin kuin ohjus keskiviikkoisen vaaliväittelyn myötä. Katsoin viimeiset 30 minuuttia ja siinä oli taas retoriikkaa, paskan puhumista ja epäautenttisuutta riittävästi vähäksi aikaa. Olin sen puolituntisen perusteella todella yllättynyt kuullessani, että Romney oli arvioitu selkeästi vahvemmaksi osapuoleksi. Siis kuunteliko kukaan, mitä ne ehdokkaat puhui? Erityisesti Romneyn kommentti amerikkalisen terveydenhuoltojärjestelmän ylivertaisuudesta kosketti. Ilmeisesti mikä tahansa ympäripyöreä lätinä, vääristely ja rehellinen valehtelu menee täällä läpi jos sen esittää tarpeeksi pokkanaamalla. Toki näin vain kolmasosan väittelystä, voihan olla, että alkutahdit Romney puhui silkkaa asiaa enkelten kielillä.

Ihan hyvässä hengessähän tässä keskustellaan...

Obama toki näytti ikääntyneen noin 14 vuotta neljässä vuodessa, mutta onko tuo suurikaan ihme. Miettikää, millanen duuni hällä. Kauheeta kampeamista päivästä toiseen ja paskaa sataa niskaan joka suunnasta. Luin taannoin kirjoittamansa teoksen Rohkeus toivoa: Ajatuksia amerikkalaisen unelman pelatamisesta (2006), jossa silloinen Illinoisin senaattori käsittelee perusarvojaan ja pyrkimyksiään toteuttaa niitä poliittisella kentällä. Kevyesti äkkimakeasta nimestä huolimatta se oli mielenkiintoinen tekele, ja se perusteella voi sanoa, että mies on kelaillut näitä juttuja tositarkoituksella pitkään ja pysynyt ihan kunnioitettavasti linjassaan. Erityisesti mieltä lämmitti kestämättömän öljypolitiikan tunnustaminen ja tavoite kehittää uusiutuvia energianlähteitä. Tähähän on investoitu paljon rahaa Obaman ensimmäisen kauden aikana (Romneyn mukaan taisi olla 90 miljardia, jotka tietenkin olisi pitänyt käyttää paljon järkevämmin), mutta mitään läpimurtoa ei ole toistaiseksi koettu. Jotenkin tämä Obaman lähestymistapa miellyttää minua kuitenkin enemmän kuin Romneyn kaavailema "puhdas hiilivoima"...

Noh, sekavaa ja ikävää settiä siis pääosin. Pitäisi olla perehtyneempi tähän(kin) asiaan, jos haluaisi oikeasti ymmärtää. Mutta ihmisellä on rajallinen aika maan päällä joten ei välttämättä maksa vaivaa. Mutta yksi asia on varma: demokratia ei sovi tälle valtiolle. Jos meikäläinen joutuu selittämään paikallisille, mikä ero on republikaanilla ja demokraatilla niin asiat on todella huonosti. Jos peruskoulun käyneelle ihmiselle ei anneta työkaluja siihen, että pystyisi muodostamaan edes jonkinlaisia hataria, edes jonkinlaisiin faktoihin perustuvia mielipiteitä, niin mikäs järki on siinä, että koko porukka saa äänestää? Eli joko parannetaan ihmisten tietämystä tai sitten siirrytään aristokratiaan tai johonkin vaihtoehtoiseen järjestelmään.

Toinen kysymys on, onko mitään järkeä pitää väkisin kasassa tällaista jättiläistä kuin Yhdysvallat. Täkäläinen sokea nationalismi selittyy sillä, että se on tämän hallintomuodon koossapitävä voima. Jos sitä ei olisi, niin jengi avais silmänsä ja kyseenalaistais välittömästi koko järjestelmän olemassaolon. Siksi on välttämätöntä, että tätä illuusiota, amerikkalaisuutta, aletaan juottaa äidinmaidossa, viritellään arkipäivänäkin tähtiliput salkoihin ja hoetaan godblessamericaa kouluissa ja urheilukentillä. Koska muuten voisi käydä niin, että huomattaisiin, kappas, ei ole mitään mystistä amerikkalaisuutta, on vain 315 miljoonaa suhteellisen erilaista ihmistä, jotka eivät eroa toisistaan paljoa vähempää kuin muistakaan maapallon asukeista. Ja jatkokysymys olisi luontevasti, onko mitään järkeä yrittää hallinnoida näin isoa sakkia yhdestä talosta käsin, ja kenen etu se on?

Tähän on pakko linkata jokaisen pienen idealistin lempilaulu. Näillä sävelillä toivotan kaikille hyvää viikonloppua, palataan taas!