Oli taas vaaliväittely! Onkohan niiden seuraaminen hyväksi kellekään? Ei niitä kai montaa enää ole tulossa. Suomessakin varmaan tällä hetkellä toreilla mekastetaan kuin viimestä päivää kuntavaalien sarastaessa. Toivottavasti siellä pystytään säilyttämään keskustelun taso vähän korkeammalla.
Yksi asia, joka tämäniltaisessa väittelyssä oli käsittelyssä, ja joka kuohuttaa meikää joka kerta, on jenkkien palava rakkaus ikiomaan pyssyyn. En pysty käsittämään sitä. Kysyttiin, mitä kandidaatit aikovat tehdä estääkseen AK-47-henkisten kiväärien päätymisen rikollisten käsiin. Vastaukset olivat paitsi ympäripyöreitä myös pöyristyttävän naiiveja. Käytännössä kumpikaan ei aio tehdä mitään muuta kuin jatkaa samalla linjalla, eli yrittää varmistaa, ettei aseita päädy psyykkisesti sairaiden ihmisten käsiin. Sitten on kaikki hyvin.
Tässä vain on pari ongelmaa. Ensinnäkin, se, että aseenkantolupaa hakevalla ei ole tiedossa aiempia psyykkisiä sairauksia, ei tarkoita yhtikäs mitään. Se ei tarkoita, etteikö hakija olisi psyykkisesti sairas eikä luonnollisesti ennusta millään tapaa tulevaisuutta. Toiseksi, paitsi psyykkisesti sairaat ihmiset, väkivaltaisuuksiin suistuvat myös mieleltään terveiksi luokiteltavat ihmiset, kuten poliisit, jotka muuten ovat tutkitusti paljon alttiimpia ampumaan tummaihoisia kuin valkoisia kansalaisia. Myös ihan tavalliset ihmiset (poliisit ovat epätavallisia ihmisiä?) reagoivat usein itselleen yllättävästi vaaralliseksi tulkitsemassaan tilanteessa, ja silloin aseiden saatavuus ei välttämättä ole kovin suotavaa.
Klassinen tutkimus* 45 vuoden takaa osoitti, että pelkkä aseen läsnäolo huoneessa sai ärsytetyt koehenkilöt käyttäytymään aggressiivisemmin (vertailuryhmä todisti sulkapallomailan läsnäoloa, tällä ei ollut aggressiivisuutta lisäävää vaikutusta...) ja antamaan heitä ärsyttäneelle henkilölle useampia sähkösokkeja. Sama vaikutus on pystytty osoittamaan useissa vastaavissa tutkimuksissa. Itse asiassa samansuuntainen vaikutus saadaan esiin pelkästään pyytämällä koehenkilöitä lukemaan aseiden nimiä.**
Olemme siis paljon alttiimpia ympäristön vaikutuksille kuin tajuammekaan. Erityisen ikävä tämä tieto on kombinoituna siihen tutkimusnäyttöön, mitä on väkivaltaisten videopelien pelaamisen vaikutuksista aggressiivisuuteen. Tästähän on kiistelty jo ainakin vuosikymmenen ajan. Kokeellisissa tutkimuksissa on jo kauan sitten havaittu toistuvasti pelien lyhytaikainen aggressiivisuutta lisäävä vaikutus mutta pitkäaikaisvaikutuksia ei ole pystytty luotettavasti osoittamaan. Nyt vastikään julkaistussa tutkimuksessa*** pystyttiin osoittamaan väkivaltaisuuden lisääntyminen kanadalaisten 9-luokkalaisten väkivaltapelien pelaajien varttuessa 12-luokkalaisiksi. Tulos pysyi samana riippumatta aggressiivisuuden lähtötasosta, sukupuolesta, huumeidenkäytöstä tai vanhempien mahdollisesta avioerosta. Sen sijaan merkittävää oli, kuinka paljon ja kuinka väkivaltaisia pelejä tuli pelattua.
En tiedä, yllättääkö tämä tieto varsinaisesti ketään. Sanoohan sen järkikin, että jos lahtaa jengiä esim. 18 tuntia viikossa (mikä on keskiarvo 18-vuotiaiden amerikkalaispoikien keskuudessa) niin kyllä sillä saattaa jotain vaikutusta olla. Järki saattaisi vihjata myös siihen suuntaan, että itse virtuaalisesta liipaisimesta vetämisellä keskimäärin sen 10 kertaa minuutissa on ehkä suurempi vaikutus kuin väkivaltaisen televisio-ohjelman katsomisella tai pelottavien satujen kuuntelemisella. Ei kuitenkaan kaikkien järki: Kalifornian korkein oikeus kumosi viime vuonna kiellon myydä väkivaltaisia pelejä alaikäisille vetoamalla siihen, että ovathan ne Grimmin sadutkin aika pelottavia.
Luulisi, että tuonkaltainen tutkimusnäyttö voisi olla jotain, josta presidenttiehdokkaat saattaisivat olla kiinnostuneita. Haluan uskoa, että he ovatkin näistä asioista tietoisia. Jostain syystä mitään ei kuitenkaan ole aikomus muuttaa, vaikka keinoja olisi.
Paitsi aseiden saannin huomattavalla rajoittamisella, aggressiivista käyttäytymistä on mahdollista vähentää esimerkiksi opettamalla koulussa empatiaa ja vihanhallintataitoja, ja näin ehkäistä syrjäytymistä ja koulukiusaamista (joista etenkin jälkimmäinen on ollut vahvasti mukana suurimmassa osassa koulusurmia). Tästäkin on sitä kuuluisaa
näyttöä jo parinkymmenen vuoden takaa. Norjassa Dan Olweus pystyi systemaattisella ohjelmallaan puolittamaan koulukiusaamisen 20 kuukaudessa**** . Toinen alan pioneeri Norma Feshbach osoitti, että empatiakyky korreloi paitsi negatiivisesti aggressiivisuuteen myös positiivisesti akateemiseen menestykseen.*****
Ehdokkaat argumentoivat aseenkannon puolesta vetoamalla mm. perinteiseen ja eloisaan metsästyskulttuuriin. Perinteissä on toki omat viehätyksensä, mutta se, että jotain on tehty kauan ei valitettavasti ole mikään autuaaksi tekevä seikka. Varsinkin yhteiskunnassa, joka pitää kehitystä yhtenä itseisarvoistaan, perinnekortti tuntuu ikävän lapselliselta. Ymmärrän, että on toki vaikeaa ja riskaabeliakin lähteä heikentämään kansalaisten huteraa perusturvallisuudentuntua aseenkannon järkevyyden kyseenalaistamisella. Mutta minkä takia meillä ylipäätään on päättäjiä? Eikö idea ole, että valitaan paras porukka tekemään parhaita, tutkimusnäyttöön perustuvia päätöksiä, eikä heijastelemaan jotain keskimääräisen perusjuntin jäsentelemätöntä ja tunnepohjaista mielipidettä? Siinä on joku idea, ettei me olla äänestämässä ao. kuvan ilomielistä veikkosta presidentiksi.
No, tuli taas avauduttua! Nyt on meikläisen aika mennä nukkumaan. Olen pahoillani, että tämän tekstin lukeminen virritti meidät kaikki käyttäytymään aggressiivisemmin. Alla oleva kuva toivottavasti neutraloi sen vaikutukset. Palataan taas!
*Berkowitz, L. & LePage,
A. (1967). Weapons as aggression-eliciting stimuli. Journal of
Personality and Social Psychology, 7, 202-207
**Anderson C. A., Benjamin Jr A. J. & Bartholow B. D. (1998). Does the Gun Pull the Trigger? Automatic Priming Effects of Weapon Pictures and Weapon Names Psychological Science July 1998 9: 308-314.
***Willoughby et al. (2012). A longitudinal study of the association between violent video game play and aggression among adolescents.
Developmental Psychology, Vol 48(4), Jul 2012, 1044-1057.
**** Olweus, D. (1993). Bullying at school: What we know and what we can
do. (Oxford: Blackwell Publishers the book can be ordered directly from:
Marketing Department, Blackwells, 108 Cowley Road, Oxford, OX4 1JF, United
Kingdom, or from Blackwells, c/o AIDC, P.O.Box 20, Williston, VT 05495,
USA, phone: 1-800-216-5222)
***** Feshbach & Feshbach. (1987). Affective Processes and Academic Achievement. Child Development Vol. 58, No. 5, Special Issue on Schools and Development (Oct., 1987), pp. 1335-1347