...and of course there will be snacks!

Yllä oleva otsikko on päättävä jälkikirjoitus useissa kampuksen tapahtumia mainostavissa julisteissa. Otsikkona se on huono siinä mielessä, että se ei millään muotoa vangitse mitään olennaista sitä seuraavasta tekstistä, joka käsittelee kuluneen viikon riemulomaa Chicagossa, mutta se on yksi tämän hetken suosituimmista idioottihokemista matka-/yleisseurueessani, joten saa kelvata. Meikäläisen viestinnästä noin 40 % koostuu tuollaisista hölmöyksistä, joita suuri yleisö ei aivan heti kykene ymmärtämään, lähinnä siksi, ettei niissä ole kovinkaan kummoista punaista lankaa, mutta jotka huvittavat naurettavan paljon niitä käyttävää pientä populaatiota.

Näiden sosiolingvististen pohdintojen tarjoaman huteran aasinsillan kautta varsinaiseen asiaan. Chicago oli huiké! Kolme päivää ja risat ei toki riittänyt kuin maistiaisiin. Kaksi ekaa yötä vietettiin hostellissa, jonka kattoterassilla nautittiin aamiaista ja tuijotettiin pilvenpiirtäjien muodostamaa siluettia. Aurinko paistoi käsittämättömän sinisellä taivaalla ja tunsimme itsemme luvattoman onnekkaiksi.

Good morning, Chicago! Älä huoli, et todellakaan ole ainoa, joka on häikäistynyt valokuvaajantaidoistani. Klassikkohan oli se, että kamerasta loppui akku melkein välittömästi ja iPhonestakin näyttö sopivasti vammautunut, että ei sitte hirveesti tullu kuvattua.

Onneks nää tärkeimmät tuli kuitenkin ikuistettua. Mikäänhän ei ole hauskempaa kuin kirjoitusvirheet! Luullakseni johtava syy siihen, että maailmalle on levinnyt stereotypia tyhmistä amerikkalaisista on se, että tyypit käyttää termiä "silverware" aivan sujuvasti myös esim. kertakäyttöaterimista, kuten myös hostellissamme.

Matkaseuranani siis parhaat täkäläiset ystäväni Lara ja Noémie, joiden kanssa matkaaminen oli hauskaa ja miellyttävää. Ei tullu kertaakaan otettua yhteen, ja meikälläkin hermo meinasi kiristyä vain kertaalleen, syynä se, että Noémie olisi halunnut vaihtaa kauppaa, koska banaanit olivat mielestään liian kalliita. Erilainen rahankäyttömentaliteettihän on erityisesti matkustaessa tunnettu riskitekijä konflikteille. Itselläni ei yleensä ole mitään realistista käsitystä omasta varallisuudesta tai sen puutteesta, kuten ei nytkään, mutta en halua tuhlata kovin montaa sekuntia elämästäni hintavertailuihin. Oisko siinä ehkä syy säännönmukaiseen persaukisuuteen?

Toinen mahdollinen konfliktitilanne meikäläisen kanssa matkatessa syntyy, mikäli matkakumppani(t) haluaa kiertää kaikki mahdolliset nähtävyydet ja mielellään minuuttiaikataululla. Jollain tasolla ymmärrän tällaisen lähestymistavan mutta en kuitenkaan ihan. Kuten yleensä, erikoisuudentavoittellijana periaatteesta vastustan kaikkea, mitä on "pakko" tehdä tai nähdä. En ymmärrä, miksi jengi haluaa tehdä samat asiat miljoonan muun ihmisen kanssa ja täten käyttää hyvän osan lomastaan jonoissa ja usein myös maksaa itsensä kipeiksi samoilla lämpimillä. Naurettavaa toki tämäkin, mutta mulle tulee aina jotenkin epäautenttinen olo, jos pitää varta vasten mennä kokemaan jotain yleisesti hyväksyttyä, kuten millasta on seisoa Eiffel-tornissa tai kiertää jotain kirkkoa sadan muun ihmisen kanssa. Tekee meli huutaa, että "No onko meillä mukavaa?!" Yleensä onkin, mutta jokin siinä mättää jos improvisoinnille ei jää tilaa.

Näitten pienten söpöliinien kanssa reissattiin.

On ne hölmöjä <3

Mutta kyllä miljoona kärpästäkin joskus madon nappaa. Esimerkkinä Chicagon taideinstituutti, jonne kuuliaisesti jonotettiin puoli tuntia sateessa. Yleistasolla pidän taidemuseoista, ja tämä oli yksi parhaista, joissa olen käynyt. Vanhetessa nautin koko ajan enemmän abstraktimmasta ilmaisusta. Kun on nähnyt tietyn määrän rikkaiden ihmisten muotokuvia, asetelmia, huikean kauniita maisemia, ja yläluokan huvituksia kuvaavia teoksia niin jossakin vaiheessa se käy vähän tylsäksi. Pidän siitä, että surrealistisemmat ja abstraktimmat teokset haastaa katsomaan enemmän sydämellä kuin silmillä - jos tällainen kyseenalaisen imelä ilmaisu sallitaan - eikä tarjoa niin selkeitä tulkintoja tai oikeita ja vääriä vastauksia. Paitsi kultivoituneena taidekriitikkona, mitä ilmeisimmin pidän itseäni alitajuisesti edelleen suurena taiteilijana, sillä vastikään kerroin pokkana yhdelle amerikkalaisystävälleni maalaavani vieläkin "silloin tällöin", vaikka todellisuudessa en ole koskenut pensseliin varmaan kymmeneen vuoteen. Ilmeisesti jokin geenivirhe tässä taustalla, sillä rakas äitinikin taannoin illallispöydässä kertoi intohimonsa olevan käsityöt, ja pelkäsi koko loppuillan, että joku haluaisi nähdä tuotoksiaan.

Hostelliöiden jälkeen oli aika luopua kollektiivisesti sohvasurffausneitsyydestä. Järjestelmällisinä ihmisinä oltiin siis ruvettu miettimään majoituskuvioita edellisenä viikonloppuna ja huomattu, että hostelleitahan ei enää ollut viikonlopulle kuin joko kaukaisessa periferiassa tai hintaluokassa $$$. Päädyttiin sitten viikonlopuksi nelikymppisen äijän nurkkiin pyörimään. Hän oli mielenkiintoinen persoona. Itse luokittelisin hänet kategoriaan "keräilijät". Aivan onnellisena siitä, että meikäläinen oli ensimmäinen suomalainen hänen vieraistaan. Tähän mennessä kertoi majoittaneensa vaatimattomat 250 surffaajaa. Melkein lääkärinä ja käytännössä psykologina tulkintani on, että toistuva epäonnistuminen läheisissä ihmissuhteissa on ajanut hänet tyydyttämään sosiaaliset tarpeensa tuntemattomien majoittamisen tarjoamilla lyhyillä, helpoilla ja pääasiassa vain positiivista palautetta tarjoavilla kontakteilla. Kun majoittaa tusinan vaerran ihmisiä joka viikonloppu ei koskaan oikeasti kohtaa ketään, mutta saa runsaasti kiitollista palautetta. Nytkin meitä oli toisena yönä kuusi ja toisena seitsemän matkaajaa. Lauantai-aamuna isäntämme hieman yllätti meidät tullessaan ovelle huutelemaan, että "Why is it so quiet in here?" ja nauroi karmivan teennäistä naurua päälle (nauroi sitä muutenkin jatkuvasti, erityisesti jokaisen oman nokkeluutensa kyytipojaksi). No mitäpä lottoat, kello tuskin kahdeksaa, oisko mahollista, että ihmiset nukkuu? Ja sitten vauhkosi koko aamun ryhmäkuvasta, joka piti välttämättä saada. Laran katse kyllä varmaan paljasti, että hän näki sen sielunsa silmin päätyvän photoshopattuna jollekin aikuisviihdesivustolle. Rakastan tuota saksalaista epäluuloisuutta!

Huolimatta siitä, että Chicagossa voi tehdä käytännössä mitä vain, parasta reissussa oli päätön vaeltelu ympäri kaupunkia ja erilaisissa herttaisissa kahviloissa istuskelu. Niin se vaan on, että yksinkertainen ihminen nauttii yksinkertaisista asioista. Hyvää maanantaita sinne, palataan taas!