Nähty maailma

Aikaa viimeisimmästä blogimerkinnästä on kulunut jo niin kauan, että moni (itseni tähän joukkoon lukien) ehti jo huokaista helpoituksesta. Tämä ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä eilen paluulennolla istuessani päätin, että jonkinlainen synteesi kaikesta talven aikana koetusta voisi olla paikallaan ennaltaehkäisevän mielenterveystyön hengessä, joten tämmöseks tää taas meni.

Jenkeistä paluun jälkeen olen siis jatkanut välivuoden viettoa omaperäisesti reppureissaamisen hengessä. Tämä oman sukupolveni vastine Kanarian-lomille on nykyään ehkä rippikouluakin merkittävämpi aikuistumisriitti ja elämisen tehokeino, jonka tarkoituksena on levittää horisonttia, tarjota tilaisuus ottaa niin tsillisti kuin suinkin, ja toimia kasvualustana uusille hauskoille kokemuksille, joista voi sitten hakea lohtua kun linkoutuu siinä surullisenkuuluisassa oravanpyörässä.

Omissa ympyröissäni matkailu on varmastikin niitä suosituimpia harrastuksia, kaikissa ikäryhmissä. Suunnitelmiini käydä vähän tutustumasa Väli-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan suhtauduttiin mahdollisimman myönteisesti ja kannustavasti. Että kyllä nyt kannattaa lähteä, kun on mahdollisuus ja vielä kerkiää, pian on yhtä jos toista riippaa ja roikkujaa, nyt menet ja näet ja koet sitä maailmaa ja makaat siinä riippumatossa! Vertailukohteena yhden jenkkiystäväni isää käyttäen tiesin, että myös toisenlainen näkökulma on olemassa. Muistan, miten kertoilin hänelle matkasuunnitelmistani, joihin hän reagoi lähinnä nihkeällä puolihymyllä, jolloin totesin, että tällainen meininki kuulostaa hänestä varmaan melkoiselta laiskottelulta, eikä hän vaivautunut tätä kieltämään. (Hän oli jälkeenpäin myös ilmaissut huolensa, että hänen poikansa saa minulta yhtä sun toisia huonoja vaikutteita. Tiietään nää psykiatrit.) 

No, nyt on sitten reissut takana ja aika pysähtyä miettimään, että kaikkee sitä tulikaan tehtyä. Ainakin tuli veneiltyä kuvankauniissa maisemissa, snorklattua merikilpikonnien kanssa, katsastettua tusinan verran vesiputouksia, luolia ja laguuneja, sukellettua, opeteltua pelaamaan tennistä ja golffia, ajettua mönkijöillä, vedettyä köysiradoilla, hypättyä benjihyppy, surffattua (tai no lähinnä raahauduttua siellä aallon pohjalla), melottua, ihmeteltyä apinoita, meritähtiä ja pesukarhuja, ja joka puolella juoksevia gekkoja, uitua merissä, joissa ja kuumissa lähteissä, syötyä riisiä riittävästi yhden elämän tarpeisiin, syötyä ravintoloissa riittävästi yhden elämän tarpeisiin, istuttua hevosen, tricyclen, taksin, bussin, lentokoneen ja joidenkin määrittelemättömien kulkuvälineiden kyydissä, otettua liian monta taiteellista kuvaa auringonlaskusta, luettua kymmenen hyvää kirjaa, juotua kauhea määrä mojitoja, tavattua lukemattomia saksalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia, yhdysvaltalaisia, kanadalaisia, hollantilaisia ja norjalaisia, jotka ovat nyt sulaneet yhdeksi nimettömäksi massaksi, vaellettua kukkuloilla, viidakossa ja lukemattomilla rannoilla, koettua turistiripuli, turistiripulin paluu ja turistioksennustauti, ruhjottua nilkan lateraaliligamentit, ruhjottua ne uudestaan, käytettyä omat, lainatut ja varastetut rahat, pakattua ja purettua rinkka tuhat kertaa, tai siltä se ainakin tuntui, ja kyllä, maattua myös siinä riippumatossa.

Mukana matkassa minulla oli - anteeksi, kun tämä kuulostaa hirveältä paskalta, mutta en osaa sitä paremminkaan sanoa - aivan huikeita ihmisiä. En ala nyt kaikkia erikseen luettelemaan, tiedätte kyllä keitä olette. Erikoismaininnan ansaitsevat kuitenkin minua kaikkein kauimmin kestäneet Hanna-Kaisa "Kaivo-HK" Heikkilä ja Suvi "Suppo" Koivisto. Voin suositella heitä kaikille, osaavat pitää hauskaa eivätkä vinise turhasta. Esimerkkinä voisin kertoa tarinan Filippineiltä. Olimme Suvin kanssa siirtymässä pikkuiselta saarelta seuraavalle, oli aamuyö, meri myrskysi ja oli pimeää. Venettä ohjasi paikallisen varhaisteinin ja eläkeläisen muodostama tehokaksikko, me istuimme kyydissä päällä pelastusliivit, jotka olisivat pystyneet kannattelemaan ehkä pehmolelua. Meidät oli "suojattu" vedeltä epämääräisen hajuisella pressulla, jonka haju säilyi iholla monta päivää, ja josta ei mitää apua ensimmäisten sekuntien jälkeen ollut, sillä vettä tyrskysi jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta.  Kun taas yksi aalto huuhtoi meitä, mietin, että todennäköisesti Suppo kiroaa parhaillaan sitä päivää, kun suostui kanssani tällaiselle retkelle lähtemään, mutta sitä vastoin hän vain huudahtikin suppomaisella nuotilla, että "Ihanan lämmintä tää merivesi!" 

Olen vakaasti sitä mieltä, että lomalla keskimääräinen ihminen pääsee jotenkin lähemmäksi sitä todellisinta itseään. Tämä tarkoittaa tietynlaista taantumista. Yhtäkkiä huomaa tuijottavansa huuli pyöreänä kasveja, ihmisiä ja eläimiä, jotka arjessa ohittaisi kertavilkaisulla, vierailevansa paikoissa, joihin rinnastettavia on kotimaakin pullollaan, mutta jotka eivät arjessa jaksa juuri kiinnostaa, ja huudahtelevansa niinkin teräviä huomioita kuin "Kato, miten noi linnut lentää jotenkin tosi alhaalla!" Kun elämästä heitetään pois ne tutut perustäytteet, koulu, työ, harrastukset, sitä kehittää siihen jotakin muuta. Toki tällainen täydellinen hyödyttömänä oleminen voi myös ahdistaa. Että ei jumalauta, meikä täällä ihmettelee perhosta jossain viidakossa. Mutta sitten ymmärtää, että on tää tekemisistä riippumatta yhtä mielenvikast läpänderii tää koko ihmisen elo, kun sitä oikein rupee tarkastelemaan. Kaikki on jonkinasteisesti naurettavaa. Jos tuolla on jotain jengiä istumassa pilven reunalla, niin ne nauraa kyllä ittensä kipeiks joka päivä meidän meininkiä katellessa, riippumatta siitä miten tärkeitä juttuja me kuvitellaan tekevämme. Ja niin kuin Albert Einstein sen joskus kiteytti, voi elämän elää kahdella tavalla: niin että kaikki on ihmettä, tai niin, ettei mikään ole.

Tällaiseen tyhjäntoimittajuuteen liittyy valitettavasti se, että joutuu kohtaamaan oman itsensä kaikkine puutteineen tavallista kirkkaammassa päivänvalossa. Ei ole aina mukavaa katsella sitä tyyppiä, joka itsestä kuoriutuu kun riisutaan pois kaikki arkiroolit ja tutussa ympäristössä luovimisen helppous. Sieltä paljastuu nimittäin välillä todella raivostuttava tyyppi. Sellainen, joka ärsyyntyy ihan mitättömistä asioista, kuten huonosti toimivasta nettiyhteydestä, liian hitaasti kävelevistä ihmisistä tai ruotsalaisista, jotka eivät osaa puhua omaa kieltänsä niin, että siitä sais mitään selvää. Se tyyppi myös vaipuu omiin ajatuksiinsa muiden seurassa, eikä osaa pysyä läsnä nykyhetkessä. Ehkä kaikkein ikävintä on huomata se, miten helposti se tyyppi sortuu stereotyyppiseen ajatteluun, miten se epäilee kaikkien motiiveja ja pelkää sitä, mitä se ei tunne. Vaikka matkustamisen pitäisi avartaa, niin monesti se myös kapeuttaa, ja vain vahvistaa sitä illuusiota, että minä olen erillinen, erilainen kuin kaikki muut tai ainakin nämä toisenlaiset ihmiset. Ei kai se ollut se tarkoitus, vaan päinvastoin huomata, että me ollaan kaikki yhtä ja samaa perusolemusta, vähän eri meikit ja meiningit, mutta pohjimmiltaan samaa höttöä. Valitettavasti kuitenkin tällaiset lyhyet pyrähdykset vieraassa kulttuurissa vain tuppaavat vahvistamaan  vanhoja stereotypioita, koska aikaa ei ole riittävästi niiden tuhoutumiseen. Turistina ei koskaan pääse oikein kokemaan sitä todellista arkea, missä paikalliset elävät - eihän lomalle mitään arkea tultu elämään - ja näin ollen ymmärrys siitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, jää helposti ohueksi.

Kun mietin, että mitä tästä kaikesta lopulta jäi käteen (surffausarpien lisäksi), niin en keksinyt mitään vähemmän kliseistä ja maailmaasyleilevää kuin aika mittava kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että sai taas nähdä sen verran maailmaa, että ymmärsi, miten vähän sitä vasta on nähnyt maailmaa, ja miten vähän ymmärtää yhtään mitään yhtään mistään. Kiitollisuus myös siitä, että mulla on tollasia ystäviä, jotka lähtee mun kanssa tällasille reissuille, ja jotka jaksaa nauraa, kun kerron saman huonon jutun sadannetta kertaa. Ja viimeisimpänä kiitollisuus siitä, että saa palata tänne Suomeen, jossa asiat on maailman mittapuulla mitattuna niiiiin hyvin, että se on välillä petollisen helppo unohtaa.

Kiitos myös kaikille teille, jotka olette myötäeläneet näissä reissuissa ja lukeneet ja antaneet palautetta näistä meikäläisen jutuista, olette monesti piristäneet mun päivää. Nyt voin luvata, että tää blogi hiljenee, ja meikä siirtyy siisteihin sisähommiin Itä-Suomeen ja lopettaa vähäks aikaa tän maailmalla pelleilyn. Häpäisy ei toki mihinkään tule loppumaan. Mutta nyt se on soronoo!

New York nähty!

Kuten jo ainakin Facebook-ystäväni ovat saattaneet huomata, olen palannut ruotuun! Maanantaina saavuin Suomen kamaralle reilun neljän kuukauden jälkeen, puheissani tämä on kääntynyt jo sujuvasti jenkkivuodeksi. Käytännössä sama. Helsinki-Vantaalla kohtasin naisista ihanimman eli Reija F. Jarkkolan pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Oi sitä onnentunnetta! Mutta ei mennä siihen vielä, vaan palataan hetkeksi lähimenneisyyteen, ja debyyttiini New Yorkin seurapiireissä.

Koska olen moderni ja itsenäinen nainen, niin ei ollu mikään juttu lähtee yssikseni valloittamaan tuota uuden maailman kihisevintä muurahaispesää, jossa unelmat toteutuu ja kaikkee on. Se, että oli ekaa kertaa reissussa ihan ittensä kanssa, ja vielä tällaisessa siirtymisvaiheessa, antoi tietenkin oman säväyksensä matkaan. Jotenkin kaikki ihmisten lomailun hassuudet tulee yksin reissatessa niin paljon selvemmin esille. Eikös se nyt ole vähän huvittavaa, että ihan normaalitkin ihmiset on valmiita sietämään hirveetä rahastusta ja väenpaljoutta vain päästäkseen kuvaamaan omalla kamerapuhelimellaan ne samat kohteet, jotka on jo triljoona kertaa ikuistettu jonkun toisen vehkeillä, ja usein vielä tuntemaan mielihyvää näistä kokemuksista.

Tästä kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, kuinka moni hullu oli änkenyt tuonne meikän lisäksi kuvaamaan tuota Rockefeller Centerin joulukuusta, arviolta 100 000.

Niin kuin aiemminkin olen tainnut mainita, niin minusta on yleensä hauskempaa viettää aikaa päättömästi luuhaillen ympäri kaupunkia, kuin seurata jotain hyvin suunniteltua ohjelmaa. Saattaa toki johtua siitäkin, että olen vain yksinkertaisesti liian laiska sellaista suunnittelemaan. Mutta laiskalla on tässä tapauksessa myös halvimmat huvit. Esimerkiksi Central Parkissa taisin viettää sellaiset neljä tuntia vain haahuilemassa ympäriinsä ilman sen suurempia saavutuksia. Mutta mitäpä sitä olis muuta kannattanut tuollaisena uskomattoman kauniina päivänä tehdäkään? Onnekseni viimeistä päivää lukuunottamatta kaikki päivät olivat yhtä uskomattoman kauniita. Laskelmieni mukaan pelkästään kävelin joka päivä sen 7 - 10 tuntia, mikä neljän kuukauden päätoimisen passiivisuuden jälkeen vaati sitten veronsa kuuriluontoisen ibuprofeiinin muodossa.

Melko uniikki otos tämäkin.

Jengi aivan irti luistinradalla.

New Yorkhan on edelläkävijäkaupungin maineessa esimerkiksi siitä syystä, että pormestari, multimiljardööri Michael "Mike" Bloomberg on ottanut ylipainohärkää sarvista ja yrittää pakottaa nykiläiset terhehenkisimpiin elintapoihin. New Yorkissa vastikään kiellettiin mm. jättikokoisten virvoitusjuomien myynti. Turha varmaan edes todeta, että porukka ei suoranaisesti hyppinyt riemusta - tämähän rajoittaa brutaalilla tavalla ihmisen henkilökohtaista valinnanvapautta. Mutta kun on multimiljardööri, niin yleisestä mielipiteestä ei niin tarvitse välitttää. Luin joskus jutun kyseisestä tyypistä, ja hänellä vaikutti ihan olevan näkemystä. Tavoitteenaan kuulemma on, että kauden lopussa kannatusluvut ei saa olla lähelläkään sitä satasta, koska se merkitsisi sitä, että olis tehty liian paljon turvaratkasuja ja kompromisseja. Hänkin on siis sitä mieltä, että monesti kansa ei tiedä, mikä on sille parhaaksi. Mutta viime aikoina Mikellakin on ilmeisesti vähän lähtenyt mopo keulimaan, oli mm. kieltänyt ruuan jakamisen kodittomille sillä perusteella, että tässä ei pystytä valvomaan jaettavan ruuan rasva- ja sokeripitoisuutta, jotka voi yllättäen olla aivan liian korkeita. Että tuota...

Miken käsialaa ovat myös nuo ketjuilta vaadittavat kalorilaskelmat hintalapuissa. Kieltämättä vähän vähensi syömähaluja. Miten voi olla yhdessä kakkusiivussa 780 kaloria??

Mutta tein mä sitten kuitenkin vähän muutakin kuin vaan harhailin ympäriinsä. Kävin esimerkiksi katsomassa Charles Dickensin Joulutarinan teatteriversion. Sitten kulttuuri-ihmisenä kävin tietysti myös MoMA:ssa (ilmaseks pääsi perjantai-iltana). Täytyy kyllä myöntää, että siihen materiaaliin verrattuna Kiasman anti tuntui hyvinkin rationaaliselta ja valmiiksipureksitulta. Vaikka aina kuulostaakin niin hölmöltä vääntää kättä siitä, mikä on taidetta, tai huudella miten "itekin osaisin tehä tollasen", niin vähän oli välillä usko koetuksella, että onko näissä oikeesti joku kantava ajatus taustalla. Kanssaobservoijien epäuskoisita katseista päätellen en ollut ainoa. Onneksi yläkerroksissa oli esitteillä myös perinteisempiä teoksia, joista nauttimiseen meikälisen aivokapasiteetti oli riittävä. Tapasin siellä myös Bradleyn, lakimiehen, joka näytti enemmän pilvipäiseltä rantapummilta. Hän oli loistava tuttavuus! Hänen kanssaan sitten kierrettiin ja analyisoitiin asiantuntevasti teoksia, hänestä oli hienoa se, miten minä en ollut sisäistänyt amerikkalaista myötäilykäytäntöä, vaan kerroin aina rehellisesti, jos mielestäni hän oli jossain väärässä (eli toisin sanoen piti todennäkösesti minua vähän hemmetin ärsyttävänä tyyppinä).

Tämmöseks tää on menny, asiakkaat joutuu itsekin osaksi taideteoksia.

Muitakin hienoja tuttavuuksia mahtui matkaan. Yhtenä päivänä lounaalla seuraani lyöttäytyi meikäläistä kymmenisen vuotta vanhempi Tammy, floridalaisnainen, joka oli myöskin yksin maktalla. Olin ekaks vähän että kiitos, kun hän ilmoitti haluavansa kierrellä kanssani, mutta sitten aattelin, että mikäs siinä. Mukavaksi ihmiseksi paljastui, niin kuin ihmiset yleensä. Jonkin verran huumoriarvoa löysin siitä, miten hän suunnilleen ensi töikseen ilmoitti olevansa eronnut, mutta onnekas siinä mielessä, ettei ole ruma tai lihava. Hänestä minä olin myös maailman rohkein, koska yövyin hostellissa ja vielä Brooklynissä! Yhdessä sitten kierreltiin ympäriinsä, käytiin luonnonhistoriallisessa museossa, ja päästiin myös tositoimiin kun yksi juopunut tonttu-ukko päätti pudota Central Parkissa meidän edessä kolmen metrin korkeudlta maahan ja kouristaa. Olinkin jo melkein unohtanut, että lääketiedehän se meikän päätoiminen kiinnostuksen kohde on. 

Ei varsinaisesti ollut millään hienostoalueella meikäläisen majapaikka.

Tammy oli myös innokas valokuuvaamaan; hänen ansiostaan minulla on nyt suuri määrä kuvia itsestäni seisomassa milloin minkäkin kohteen edessä. Tässä ollaan Brooklyn Bridgella.

Se, mikä New Yorkissa jotenkin tavallista voimakkaammin löi avokkaalla molemmille polkille, oli se hillitön materialismikarnevaali, minkä kourissa nykymaailma rimpuilee. Sille, missä määrin kulttuurimme keskittyy yksilön ulkonäön vaalimiseen, en keksi mitään muuta kuvaavaa termiä kuin kulttuurin rappio. Ei mene meikäläisen päähän, ei sitten millään, miten ihmiset on valmiita maksamaan vaatteista, koruista ja asusteista aivan käsittämättömiä summia. Siis vaikka oliskin päässyt elämässään siihen pisteeseen, että rahaa on niin paljon, ettei sillä oo enää mitään väliä, niin eikö kuitenkin keksis jotain parempaa kohdetta, ihmisiä kuolee joka päivä nälkään Yhdysvalloissakin. Lieventääkseni 5th avenuen ostoshysterian aiheuttamaa ahdistusta, kävin vähän huvittamassa itseäni muutamissa hienostoliikkeissä. Niissä vallitsee niin harras tunnelma! Myyjiä on enemmän kuin asiakkaita, myyntiartikkeleita vain kourallinen ja kaikki niin virallista, niin virallista. Olin muka tutkivinani vakavasti joitain überchiceja laukkuja ja kysyin myyjiltä, että paljonko maksaa. Hinnan kuultuani katsoin väheksyvästi laukkuja ja ilmoitin, että "Too cheap for me." Yleensä myyjät lopulta tajusi, että vitsailen, mutta se ilme niiden naamalla sekuntti ennen sitä, se oli kyllä näkemisen arvoinen.

Oiskohan sitä kuitenkin kauheen paljon onnellisempi, jos vetelis ympäriinsä tollasissa vermeissä. Onhan se mahollista.

Ostoskaduilla oli paitsi superkalliita liikekitä, myös superhienoja kirkkoja niiden välissä. Sunnuntaiaamuna satoi, ja päätin hetken mielijohteesta poiketa yhteen niistä, koska näin että siellä oli meiningit alkamassa. Kävin syksyn aikana kavereitteni mukana kirkoissa enemmän kuin varmaan yhteensä kymmeneen vuoteen: ainakin metodisti-, baptisti-, katolilais- ja luterilaiskirkoissa. New Yorkissa kävin sitten ilmeisesti episkopaalikirkossa. Kirkon merkitys yhteisönä ja hyväntekijänä on Yhdysvalloissa korostunut sen vuoksi, että yhteiskunnan turvaverkko on läpensä reikäinen. Selkeä ero kotimaan systeemiin on myös se, että kirkko ei kerää veroja, vaan haalii jatkuvasti uusia lahjoituksia kävijöiltä, mikä tuntuu jotenkin asiaankuulumattomalta, mutta jotenkinhan niidenkin on rahoitettava toimintansa. Hieman naurahdin yhdelle vetoomukselle, jossa pyydettiin lahjoittuksia, koska "the Great Organ is on the verge of catastrophic failure". The Great Organ tarkoitti kuitenkin tässä yhteydessä urkuja.

Tuo viimeinen jumalanpalvelus oli yksi koskettavampia kokemuksia koko aikana. Se kiihkoton intensiteetti, millä pappi puhui kaksi päivää edeltävästi sattuneesta Connecticutin tragediasta, oli hienointa pitkään aikaan. Kun siinä sitten nyyhkittiin rinnakkain, minä ja pari raavasta miestä, niin siinä jotenkin kiteytyi se tärkein, mitä tästä vaihtoajasta jäi käteen: ymmärrys siitä, että tosiaan ollaan kaikki samaa sakkia, välittämättä siitä, miten outoja tapoja ja uskomuksia itse kullakin milloin mistäkin on. Kaikki meistä tekee aina parhaansa, niin omituislta kuin se välillä tuntuukin. Sen tajuaminen tekee elämästä aika paljon helpompaa, häviää tarve ärsyyntyä ja vihastua jokaisesta vääryydestä, minkä kohtaa. Tietenkään se ei tarkoita sitä, etteikö maailmaa pitäisi yrittää muuttaa, ja löytää niitä parempia tapoja tehdä parhaansa, mutta sen voi myös tehdä ilman aggressiota. Silloin keskittyykin todennäköisemmin siihen varsinaiseen epäkohtaan, eikä vain yritä antaa takaisin oman loukatun egonsa puolesta. Tuon tajuaminen on yksi juttu, muistaminen ja sisäistäminen toki ihan toinen, mutta harjoitus toivottavasti tekee tässäkin mestarin.

On ollut todellinen ilo saada jakaa teidän kanssa tämän vaihtoajan kuulumisia. Nyt on sitten aika keskittyä nauttimaan tästä joulusta ja kuulemaan, mitä teille kaikille kuuluu. Joulun jälkeen sitten onkin vuorossa seuraavat seikkailut: tammikuussa ensin Filippiinit ja Kiina, sitten kutsuu muutamaksi viikoksi Pyhäjärven terveyskeskus, minkä jälkeen vuorossa ovat Dominikaaninen tasavalta ja Costa Rica. Sitten jos vielä Eurooppan kiertueelle pääsee, niin sen jälkeen varmaan alkaa matkanteko riittää vähäksi aikaa. Tai no kattellaan nyt... Mutta nyt joka tapauksessa toivotan suosikkiartistini Robinin kanssa teille kaikille mitä kauneinta, iloisinta ja ihaninta joulua! Palataan taas!

Hyvästelyn taidosta osa 2

Nykistä päivää! Saavuin tänen eilen illalla jätettyäni hyvästit Hendrixille, jossa vietin unohtumattoman lukukauden, ja jonne en suurella todennäköisyydellä ikinä tule palaamaan.

Kuten arvata saattaa, viime päivät on ollut yhtä tunnekuohuntaa. En oikeastaan edes hyvästellyt suurinta osaa kavereista, koska inhoan hyvästelyjä, varsinkin kun ne ovat melko varmasti lopullisia (kuten jo elokuussa mainitsin, saan itteni näissä tilanteissa melko vähällä vaivalla sellaseen tilaan, jonka todistaminen voi pahimmillaan vaarantaa mielenterveyden ja johtaa kalliiseen terapiankierteeseen). Pidän mieluummin kiinni siitä ajatuksesta, että Facebookin, Skypen ja liian halvan polttoaineen vuoksi kaikki nämä ihmiset säilyy käytännössä aivan kosketusetäisyydellä. Hyvästien jättö on minulle hyvin kokonaisvatainen kokemus: esim. se, että tajuan olevani viimeistä kertaa lempi-inva-wc:ssa, voi laukaista vaikeasti hallittavan tunteellisuuskohtauksen.

Onneksi oli nuo loppukokeet, niin joutui vähän keskittymään muuhuunkin kuin lähenevään lähtöön. Niistä nyt ei paljon mielenkiintoista sanottavaa ole, joten annan kuvien puhua puolestaan:

The American way. Joku mahdollisesti hieman raskas tyyppi jakoi filosofiansa opiskelukopin seinällä.

The exchange student way. Kuvassa Noémie näyttää, miten loppukokeisiin tulee suhtautua. Kuva otettu Murphy Housesta, joka tarjoaa erittäin mukavat sohvat ja ilmaista teetä. Paljon mukavampi vaihtoehto kuin perinteinen lukusali!

Kun lähtee siltä mukavuusalueelta, niin voi löytää itsensä tilanteista, joita ei olisi osannut odottaa (esimerkiksi katolisen kirkon kellotornista keskellä yötä keskustelemasta elämän tarkoituksesta). Huomaa, että asiat, joita aiemmin piti niin tärkeinä, ei olekaan niin tärkeitä (esimerkiksi 24/7 mahdollisuus omaan rauhaan). Ja sitten, yllätäen aivan tuntemattomista ihmisistä on tullut rakkaita (ja huomaa, sen miten paljon helpompaa on sanoa englanniksi kuin suomeksi, että rakastaa).

Ikävä tulee näitä kullannuppuja. 

Tässä taas yksi asia, jota ei tule ikävä (lääkisystäville tiedoksi, että kuvassa ei ole Toomas Haapasalon tarjotin). Sydän joutui itkemään verta joka päivä, kun piti todistaa tällaista julkeaa leväperäisyyttä. Ja kyllä, tottakai jatkoin uraani ruokapoliisina/yleisärsyttävänä ihmisenä ja sain ihmiset pelkäämään aterioimista kanssani.

Elämän hienous on siinä, että mikään ei ole ikuista, kaikki on hetkellistä, siksi elämästä ei voi kunnolla nauttia ellei ole läsnä nykyhetkessä. Tässä näkisin, että olen kehittynyt paljon tänä syksynä, ja pystyn nykyään aiempaa helpommin irrottautumaan siitä illuusiosta, jota ajaksi kutsutaan. Eilen meinasin irroittautua vähän liiankin tehokkaasti: hyvästien jättäminen lentokentällä oli sen verran intensiivistä hetkessä elämistä, että meinasin taas myöhästyä koneesta. Täysin odottamattamasti moni muukin halusi päästä turvatarkastukseen, joten pyysin virkailijalta lupaa ohittaa kaikki muut. Tämä vastasi, ettei voi sellaista luvata, koska ainoa mahdollinen tapa on kysyä lupa jokaiselta jonossaolijalta. En jaksanut siinä sitten suuttua moisesta epäpätevydestä, vaan käytin hyväkseni itkenyttä habitustani ja kysyin väkijoukolta yleisesti, onko kellään mitään sitä vastaan, että ohitan kaikki. Ei ollut. Ilmeisesti poikkeava käyttäytymiseni sai kuitenkin henkilökunnan varuilleen, sillä laukkuani tutkittiin sitten erittäin peruseellisesti, ja se ajettiin yhteensä neljästi läpivalaisusta läpi (en tiedä, miten saisin päähäni taottua, että stä vesipulloa ei kannata yrittää salakuljettaa koneeseen).

Että semmosta. Tällä hetkellä siis aamu sarastaa New Yorkissa ja olen tässä piakkoin lähdössä tutkimaan kaupunkia. Majoitun tällä hetkellä brooklynilaisessa hostellissa kahden muun naisen kanssa samassa huoneessa. Toinen lähti keskellä yötä jonnekin, kun oli ensin vetänyt puol tuntia ympäri huonetta korkkarit jalassa. Arvostin. Toinen on ilmeisesti muuttanut vessaan, ollut siellä nyt tunnin ja puhelinkeskusteluista päätellen ilmeisesti hoitaa nykyään bisneksiään sieltä käsin. Että Trilbyä ikävöiden. Hän oli loppuun asti mahtava.

Ja ikävöinnistä vielä se, että on kyllä ihan mahtavaa pian tulla Suomeen, että pääsee taas nauttimaan teistä kaikista. Tässä vaiheessa haluaisin kiittää kaikkia kirjeiden, korttien ja pakettien lähettäjiä. Eli kiitos Kela, Pohjola, Nordea ja Tapiola! Ilman teidän panostanne, laskujanne ja selvityspyyntöjänne, postilaatikkoni olisi näyttänyt aina tältä:

Mutta vaikka em. perinteikäämpi viestintä ehkä oli hieman heikoissa kantimissa, niin ei sen väliä, koska elämme nykyaikaa. Kiitos Skypen, Facebookin ja WhatsAppin, minulla on koko ajan ollut joku käsitys, mitä minun rakkaille ihmisille on kuulunut. Lie ollut vähän eri fiilis lähteä vaihtoon joskus 80-luvulla, ja soittaa kerran puolessa vuodessa joku viiden minuutin puhelu, kuin saada jatkuvasti tilannepäivityksiä erilaisten viestimien kautta myös niiltä, joille kaksoiskonsonantit tuottavat vielä vaikeuksia:

Vähän meinasi itketää siskoakin.

Mutta nyt lähden ajamaan tuon vessajumittajan ulos, ja sitten tutkimaan tätä kylää. Mukavaa iltaa sinne, palataan taas!

Matalalla profiililla Memphisiin: reissu taynna lahimmaisenrakkautta.

Paatettiin tyttojen kanssa vetasta viela viiminen yhteiskiertue talta vuodelta ja taraytettiin vuorokaudenmittainen tasmaisku Memphisiin, joka sijaitesee vierusosavaltio Tennesseessa kolmen tunnin ajomatkan paassa.

Matka alkoi hyvissa ajoin lauantaiaamuna klo 3.45, kun astuimme taksiin, joka kuljetti meidat Conwaysta Little Rockiin bussipysakille. Niin, tai siis hauska lappahan oli se, etta mitaan varsinaista bussipysakkia ei ollut, oli vain osoite, eika perille saavuttaessa mikaan viitannut siihen, etta Megabus tulisi meidat poimimaan sielta mina hetkena hyvansa. Taksikuski oli sita mielta, ettei halunnut jattaa meita sinne yksin keskella yota, vaan paatti jaada odottamaan bussia meidan kanssa, ja odottikin sitten sen vajaan puoli tuntia, koska Megabus oli rennosti myohassa.

Meillehan oli etukateen kerrottu, etta ainoastaan todella koyhat menee taalla bussilla. Halpaa se olikin, Memphisiin sai kympilla edestakasen kierroksen, etta siina mielessa ei sitten nostettu hirveeta mekkalaa pikku myohastymisesta. Niin sitten me kolme ja pari tusinaa afroamerikkalaista kiidettiin sakkipimeassa aamuyossa kohti Memphisia. Meikalla oli mukana antiikkinen iPodini, joka oli edeltavan kerran ollut kaytossa ilmeisesti joulukuussa 2010. Jotenkin hyvin hajanainen ja epatodellinen fiilis oli, kun kuuntelin nuoren Vesa-Matti Loirin tulkintaa Eino Leinon Nocturnesta bussin kaasuttaessa halki syvan etelan, ja vieressa nukkuvan naisen nojatessa pikkuletitetyn paansa olkaani. Samalla hetkella tunsi itsensa aarimmaisen suomalaiseksi, toisaalta taas aisti tavallista selkeammin jonkin syvemman yhteyden paallisin puolin taysin erilaisten kanssamatkustajiensa kanssa.

Memphisiin saavuttiin auringonnoustessa. Heti kavi selvaksi, etta kyseessa oli aika erilainen kaupunki kuin mikaan, missa oltiin aiemmin oltu. Kaikki tuntui olevan jotenkin rapistunutta ja 60-lukulaista. Ja hygieniapuolessa oli keskimaarin jonkin verran toivomisen varaa. Kaytettiin rohkeasti bussiaseman vessaa, minka seurauksena tuli fiilis, etta varmaan kannattaisi kayda sukupuolitautitesteissa. Sen jalkeen lahdettiin tutustumaan kaupunkiin. Seisottiin hetki bussiasemalla muutaman muun kanssa, ja eikos siihen kohta tullut harmaatukkainen afroamerikkalaisnainen kysymaan, etta minne ollaan menossa. Kerrottiin sen kadun nimi, minne pyrittiin, ja han sitten ohjasi meidat ja muutaman muun tyhjaan bussiin, joka sitten ajoi meidat just sinne, minne oltiin toivottu, eika jostain syysta ottanut edes maksua. Ei oikein ymmarretty koko kuviota.

Varhaisaamuisessa keskustassa oli poikkeuksellisen vilkas meininki, koska Memphisissa oli tuona paivana maraton. Joka puolella tervehenkisia ja pirtsakoita ihmisia. Katteltiin sitten hetki sita meininkia, jonka ytimessa oli Memphisin "top 10 must-see nahtavyyksien" sijalla 6 olevan AutoZone Park -baseball-kentta. Hir-veen vaikuttava kohde kaiken kaikkiaan.

Kylla tata ihmetta lahtis kattomaan kauempaakin!

Saatiin aika nopeasti tarpeeksemme naista terveysintoilijoista, ja paadyttiin nauttimaan kunnon aamiaisbuffet laheisessa ravintolassa. Noemie veti pokkana omia evaitaan, eika tarjoilijat vaivautunu paheksumaan. Aamiaisen jalkeen paatettiin katsastaa samaisen must-see-listan sijalla 4 suositeltu Peabody-hotellin ankkamarssi ("There's nothing like it!"). Hirvee maara ihmisia me mukaanlukien keraantyi klo 11 hotellin aulaan katsomaan kun viisi ankkaa marssi jonossa aulan suihkulahteeseen ja ui siina noin minuutin ajan. Jatti sanattomaksi. Taalla tavattiin myos nelikymppinen hotellivirkailija Todd, joka kertoi voivansa jarjestaa meille ilmaisen sisaanpaasyn lempibaariinsa. Se kortti jatettiin kuitenkin kaantamatta, vaikka Todd lupasikin menon olevan aivan kreisia.

Vilkkainta keskustaa keskipaivalla.

Ankkaspektaakkelin jalkeen lahdettiin etsimaan listan kolmossijalla keikkuvaa National Civil Rights -museota, joka on rakennettu siihen motelliin, jonka parvekkeelle Martin Luther King ammuttiin vuonna 1968. Taa oli mielenkiintonen kokemus oikeesti, joka valoi meihin uskoa paremmasta huomisesta. Vaikka valilla tuntuu toivottomalta, kun miettii kaikkia maailman epaoikeudemukaisuuksia, niin aika paljon ollaan kuitenkin suht. vastikaan menty vaikkapa naissa ihmisoikeusasioissa eteenpain. Ensisijaisestihan se tuntuu jarkyttavalta, miten tuoreita monet naista "edistysaskeleista" mutta antaa se toivoakin, etta kylla me ajan kanssa paastaan naista muistakin epaoikeuksista eroon.

MLK edusti samaa vakivallattoman vastarinnan perinnetta kuin Gandhi ja Jeesuskin.

Loppupaiva sitten kierreltiinkin ympari Memphista. Tavattiin hienoja ihmisia, kuten Madeleine, joka neuvoi meille miten paastaan Mid-Towniin, jota meille oli suositeltu. Han antoi myos numeronsa ja kaski soittaa, jos sohvasurffausemanta Katen kanssa tulis jotain haikkaa, etta han sitten ottaisi luokseen yoksi. Hieno tyyppi oli myos taksikuski Dave, 36-vuotias yksinhuoltaja, joka opetti meille ajamisen ohessa, miten tanssitaan, ja ehti matkan aikana myos kosimaan meikalaista. Jain kuitenkin viela harkitsemaan. Ehka vaikuttavin kohtaaminen oli kuitenkin se pariskunta, joka naki, miten me myohastyttiin bussista, ja tarjoutui ajamaan meidat maaranpaahamme, mika tiesi heille puolen tunnin lisalenkkia. Mista naita laupiaita ihmisia oikein sikiaa? Tan jalkeen oltiin yhta mielta siita, etta vaikka Kate paatyis raiskaamaan meidat kaikki, niin jaatais silti plussan puolelle kaiken osaksemme koituneen ystavallisyyden vuoksi.

Ehka osasyy ihmisten avuliaisuuteen on se, etta me ollaan ehka vaarattomimman nakoinen kolmikko ikina.

Miljoonakaupungiksi Memphis vaikutti paivasaikaan melko kuollelta, mutta illalla kaikki oli toisin. Maratoonarit ja muut kompivat koloistaan, minka seurauksena koko paakatu Bealy Street tulvi ihmisia. Livemusiikki soi kadulla ja melkein joka ravintolassa, pikkupojat tekivat mielettomia akrobatiatemppuja, ja porukka veti barbequeta ja olutta kaksin kasin. Paadyttiin illallistamaan kuunvalossa sympaattisessa irkkuravintolassa, jossa meininki oli riehakasta ja musiikki mahtavaa:

Beer is the proof that God loves us and wants us to be happy.

Ja kuten paivan teemaan sopi, Kate ja poikaystava Cory ystavallisesti hakivat meidat keskustasta, tarjosivat ajatustenvaihtoa ja yosijan, ja lopulta palauttivat meidat aamuyhdeksalta bussipysakille. Vanha kunnon Megabuskin oli ainoastaan 10 minuuttia myohassa. Little Rockiin saavuttiin kuitenkin hieman enemman myohassa, koska loppuvaiheessa kavi ilmi, etta kuskin ohjeistus oli pettanyt ja han ei tiennyt, miten Little Rockin paastaan ("Does anyone know how to get there? Does anyone have an iPhone? Does anyone have the address?). Saalitti poloinen. Noo, mikas siina, meilla oli osoite ja jollain toisella oli iPhone niin perille paastiin, ja takaisin Conwayhin meidat haki yksi tuttumme, jota hadin tuskin tunnetaan.

Etta huuli on taas pyoristynyt kaiken taman ystavallismielisyyden edessa. Sen vuoksi olokin on jotenkin jouluinen, vaikka lunta sun muita taalla ei olekaan. Nyt sitten edessa vika kokonainen viikko Arkansasissa, jossa ruusupensaatkin kukkii viela aivan pokkana. Edessa huomenna viiminen koulupaiva ja sitten loppukokeet. Yritan virittaytya tunnelmaan taysilla, silla seuraavat kokeet odottaakin sitten ensi syksyyn asti. Hauskaa alkanutta joulukuuta sinne, palataan taas!

J

Kiitospaivameininkeja.

Meikalainen palasi tanaan viiden paivan visiitilta Michiganista, jossa kavin morjestamassa vanhoja tuttuja vuodelta 2005. Fiilis oli melkein kuin olis aikakapseliin astunut: kaikki naytti hyvin pitkalti samalta, mita nyt saa oli huomattavasti kylmempi ja harmaampi kuin silloin. Ja suurin piirtein kaikki oli ottanu massaa sen 5-10 kg. Ja yhdet rintaimplantit oli ilmeisesti myos sukuun hankittu. Ja lapset oli toki kasvaneet ja muuttuneet edukseen.

Okei, alkaa vaikuttaa silta, etta aika paljon oli sitten kuitenkin muuttunut. Ehka tuo illuusio ajan kulumattomuudesta syntyi siita, etta itse jotenkin taannuin valittomasti 17-vuotiaaksi. Tuo on janna juttu tuo taantuminen. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut sita, mutta jotenkin sita kai tunnusteli ilmapiiria ja otaksui, etta se on oikea tapa toimia. Puhuin englantiakin paljon huonommin.

Psykologian tunneilta tuttu kasite self-fulfilling prophecy selittanee taman ilmion (suomennettuna jotakuinkin itsensa tayttava ennustus). Talla tarkoitetaan sita, etta jos oletat jonkun olevan tietylainen, esim. mukava, inhottava tai 17-vuotias, silloin kayttaytymisesi tuota henkiloa kohtaan muuttuu odotustesi mukaiseksi: mukavalle olet todennnakoisesti itsekin mukava, inhottavalle ehka kylma tai varautunut, ja 17-vuotiasta kohtelet ianmukaisesti. Eli tassa tapauksessa selitat asiat yksinkertaisesti, huolehdit, etta toinen pukee lampimasti paalleen, kerrot, ketka ovat mukavia ja ketka inhottavia ihmisia, etka pyri kovin syvalliselle tasolle keskusteluissa. Kayttaytymisesi seurauksena tama henkilo sitten kayttaytyy odotetulla tavalla. Tassa on yksi syy siihen, etta stereotypioita on niin vaikea murtaa.

Nuo keskustelun aiheet ei olleet seitsemassa vuodessa muuttuneet mihinkaan; perinteen mukaisesti noin 90 % vuorovaikutuksesta ei oikeastaan tayttanyt keskustelun kriteereita. Isantaperheeni on nimittain sita ihmistyyppia, jota saa haastatella vaikka tuntikausia ilman, etta toinen osapuoli kokee mitaan painetta kysya vastavuoroisia kysymyksia. Joskus viela jaksoin arsyyntya sellaisesta, mutta nykyaan pidan tata oikeastaan vain huvittavana, ja jotenkin rentouttavana; yleensa on paaosin rasittavaa puhua itsestaan, koska useimmiten tietaa jo, mita itselle kuuluu. Ainut miinus tassa asetelmassa on, etta sita varsinaista keskustelua ei kovin helposti paase syntymaan.

Perheen isa toki kysyi usein kysymyksia, mutta lahinna aasinsiltana paastakseen leveilemaan milloin millakin asialla: "Onko teilla Suomessa tallaisia jouluvaloja? Onko teilla Suomessa Burger King -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Bob Evans -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Arby's-ravintoloita? Onko Suomessa tallaisia autoja?" Tai oma suosikkini: [televisiossa Joulupukki ajaa paloautolla laheiseen kaupunkiin] "Tuleeko Joulupukki paloautolla sinun kotikaupunkiisi?" Ja se tyytyvainen naurahdus, kun vastaat, etta ei, ei tule Joulupukki paloautolla Kuopioon, ja meidan jouluvalotkin on paljon vaatimattomampia... Se on jotakin hienoa. Tuo on oikeastaan loistava taito, kyky olla ylpea melkein mista tahansa asiasta, joka nyt sattuu olemaan jotenkin.

Saman kaverin mielesta myoskaan mikaan urotyo ei oikeastaan koskaan vanhene. Sain nautinnokseni lukea jossakin insinoorien alan lehdessa julkaistun artikkelin vuodelta 1993, jossa oli maininta kyseisesta henkilosta, miten han oli ollut osallisena ottamassa kayttoon uutta tapaa leikata metallia ("Saastin yhtiolta miljoonia dollareita!"). Hanen kanssa parjaisi mainiosti vaikka kolmasluokkalainen, jos vain on oppinut sanomaan "Mm-hmm" ja "That's great!" ja nyokyttelemaan.

Naiden hauskojen piirteidensa lisaksi isantaperheeni edustaa sita paljon ja syysta ylistamaani amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Kuten seitseman vuotta sitten, taas oltiin valmiina kuskaamaan vierasta suuntaan jos toiseen. Koska kerrankin muistin ottaa paljon valokuvia, jaan kohokohdat matkastani kuvakertomuksen muodossa.

Aloitetaan ihan lupaavasta alusta, eli Little Rockin lentokentalta, jossa paatin vastaanottaa loman rempseasti nauttimalla "Mushroom Burgerin" ja tuopillisen olutta, kun kerrankin on laillinen tilaisuus...

Tassa tulos! Tama jokaisen kasvisyojan painajainen selittyy (nyt menetetylla) uskollani maailmaan, jossa jokaisessa ravintolassa on edes yksi kasvisvaihtoehto, ja silla, etta annoskuvauksessa ei todellakaan sanottu pihvista mitaan! Ilkkujille tiedoksi, etta olen syonyt hampurilaisia, jossa on pihvin tilalla vain sienta, ja oletin, etta kyseessa oli samanlainen setti... Miten hyvauskoinen holmo sita valilla onkaan...

Yllaolevassa kuvassa hyva esimerkki amerikkaisten rakkaudesta iskulauseita kohtaan. En tieda, ylpistyinko kenties liikaa tuon oluen seurauksena, vai mika oli syy siihen, etta hieman nousi nuo promillet paahan! Eisssaakeli, sama fiilis kuin 16-vuotiaana, kun tuli kotiin hieman nauttineena, ja pyrki kompensoida haparoivia askeliaan pitamalla silmia mahdollisimman auki, ettei antaisi juopunutta vaikutelmaa. Koneeseen istuttuani yritin nukkua, mista ei tullut mitaan, koska maailma alkoi valittomasti pyoria silmat sulkiessa. Myohemmin illalla tata seurasi asianmukainen nausea. Saattoi kylla johtua myos tuosta sienihampparista.

Kiitospaivan aamu nayttaytyi kauniina ja lampoisena, mika vihastutti kaikkia. Lunta olisi pitanyt saada. Kaytin tilaisuuden hyvaksi ja harjoitin lempiharrastustani eli kuljeskelua. Kaikki oli hyvin seesteista ja liput liehui totuttuun tapaan. Joku maanmieskin naytti asettuneen samaan taajmaan:

Kiitospaivan illallista vietettiin sitten perheen tyttaren kotona. Kuvan hirvi kavereineen toivotti vieraat tervetulleeksi (olohuoneeseen oli sovitettu myos nelja peuravainaata). Isanta ja lapset harrastavat metsastysta, ja 2012 oli siina mielessa juhlavuosi, etta perheen elainlaakriksi aikova 12-vuotias tytar ampui tana kesana ensimmaisen peuransa.

Ruoka oli odotetun herkullista, ja kaikki ihailivat syomistaitojani. Seurakin oli hyvaa, mukana oli myos isannan sukua, joka oli riemastuttavan aanekasta. Jopa isannan sisko, josta minua oli etukateen varoitettu ("hirvean kateellinen ihminen"), oli miellyttava. Ateria nautittiin hieman yllattaen paperilautasilta, mika ei toki makuun vaikuttanut, mutta ehka tunnelmaan, jonka olin kuvitellut juhlavammaksi. Alla kuva jalkiruokapoydasta, kaikkea oli tietenki anheen ihmisen paastava maistamaan. Suosikkini oli joko kurpitsapiiras, tai kuvasta puuttuva suklaamoussepiiras.

 

 

Kiitospaivan jalkeen olikin jo korkea aika alkaa viritella jouluvaloja ja muita asiaankuuluvia koristuksia. Jotkut olivat paasseet hyvaan vauhtiin tatakin aiemmin. Harmi, etten tajunnut ottaa yhtaan kuvaa illalla, jolloin valojen ylenpalttisuus kavi paljon paremmin selvaksi kuin paivalla. Tassa nyt kuva yhdesta, viela aika hyvan maun rajoissa olevista pihasta. Koska kadut on paljon kotimaata huonommin, tai useimmiten ei ollenkaan valaistuja, niin overitkin jouluvalot mukavasti piristavat maisemaa.

 Kavimme myos nostalgisoimassa aika monen muun ihmisen kanssa Bronners'n joulukaupassa, joka on lajissaan maailman suurin. Kaupan sahkolasku yhdelta paivalta on kuulemma pyoreasti 1200 dollaria. Siis yhdelta paivalta! Ja sahko on taalla viela suhteellisen halpaa.

Maailman suurimmasta joulukaupasta voi toki odottaa loytyvan sopivan joulupallon niin hierojalle kuin kiropraktikollekin. Veikkaan, etta naa menee kuin kuumille kiville!

Ja mika tuuri kavikaan, kun samalta reissulta loytyivat viela rasvattomat kahvinpurutkin! Oi onnenpaivaa!

 

Joulukuusi oli myos saatava. Taalla sen saa kayda omin pikku katosin sahaamassa kuusifarmilta. Vain tunnin etsinnan jalkeen loytyi kuusi, joka oli tarpeeksi suuri.

 

Mita tahan nyt kirjoittaisi... Kuva noyryyttaa enemman kuin tuhat sanaa. Eika nayta ollenkaan silta, etta minut olisi pakotettu tuohon poseeraukseen.

Viime nakemasta perheeseen oli hankittu kaksi uutta perheenjasenta. Aivan ihania pikku karvanaamoja! Olen taalla kampuksella karsinyt paitsi olut-, myos lapsi- ja elainvajeista. Ainoat elaimet, joita taalla nakee, on oravat, ja niita on paljon naita vaikeampi halata.

Vuodenajan vaihtuminenkin sattui mukavasti talle reissulle: tullessa kaunis syksy vaihtui viimeisena paivana...

...ihan viralliseksi talveksi! Huomaa ikkunassa allekirjoittaneen vuonna 2006 lahjoittamat enkelit, jotka ovat kuulemma roikkuneet siina siita lahtien (= paniikissa kaivettu vintilta viikko sitten).

Detroitin lentokentan sushibaarissa minut ohjattiin jouhevasti invalidipaikalle. Rasismia?

Lentokoneessakin oli turvallinen olo, koska Delta tarjoaa pahan paivan varalle paitsi pelastusliivit, myos tallaisen kelluvan istuintyynyn. Sen sijaan Chicagon reissulla saimme huomata, etta United Airlines oli paatynyt saastamaan tassa menoerassa ja tullut siihen tulokseen, etta pelastusliiveja ei oikeastaan tarvita, vaan tyyny riittaa aivan hyvin. Kiittaen...

Etta sellanen reissu talla kertaa! Nyt olis enaa kuusi tavallista koulupaivaa, loppukokeet ja New Yorkin retki ennen kotiinpaluuta. Tavallaan ootankin jo sita, mutta paiva paivalta kay myos selvemmaksi se, miten paljon tulen tata paikkaa ja etenkin naita ihmisia kaipaamaan. Semmost se on, elama! Nyt hyvaa yota tanne ja huomenta sinne, palataan taas!

Don't hate the player, hate the game.

Sara Kaliforniasta tiedusteli viimeisimman kirjoitukseni jalkeen, etta onko kenties asioita, joista amerikkalaisessa yhteiskunnassa pidan, ja miksi halusin lahtea vaihtoon juuri tanne. Jalkimmaiseen kysymykseen vastaus on yksinkertaisesti se, etta taalla puhutaan engalntia, mika helpottaa opiskelua huomattavasti. Ensinmainitusta aiheesta olen kertaalleen kirjoittanutkin, taalta voi halutessaan lukea syyskuisia ajatuksia tasta, mutta ajattelin nyt vahan paivittaa tatakin nakokulmaa.

Sinne kotikatsomoihin valittynyt varmasti aika kriittinen kuva takalaisesta meiningista. Syy on siina, etta liikuttaessa valtiollisella tai yhteiskunnallisella tasolla, minun on tosi vaikea loytaa mitaan, mista erityisesti pidan. En pysty hyvaksymaan ajatusta, etta kaikkien pitaisi luoda oma hyvinvointinsa kilpailemalla muiden kanssa, olla vastuussa omista vastoinkaymisistaan ja tehda hullun lailla toita koko elamansa. Valtio, joka epaonnistuu nain surkeasti pitamaan huolta koyhista, sairaista ja ymparistosta, on minun nakokulmastani kelvoton valtio. Lisataan tahan viela mielipuolinen sotateollisuuden tukeminen, niin on selvaa, etta olen monessa suhteessa niin vaara ihminen tahan yhteiskuntaan kuin mahdollista.

Kun kyseessa on nainkin jattimainen valtio, ongelmatkin paisuvat helposti jattimaisiksi. Kaksi suurinta ongelmaa, joista olen useaan otteeseen raivonnutkin, epatasa-arvoisuus terveydenhuolto- ja koulujarjestelmissa, on johtanut miljoonaan muuhun ongelmaan ja koyhyyden ja kurjistumisen periytymiseen paljon tehokkaammin kuin kotimaassa, ainakin toistaiseksi.

Koyhyytta ja kurjuutta toki maailmassa riittaa, mutta erityisesti se raivostuttaa tallaisessa maassa, jossa olisi kaikki mahdollisuudet huomattavasti vahentaa sita oikeudenmukaistamalla tointamalleja ja jakamalla varallisuutta tasaisemmin. USA ei ole kehitysmaa. Silla olisi kaikki mahdollisuudet kouluttaa tiedostavaa, hyvinvoivaa vaestoa, joka osaisi pitaa itsestaan huolta. Olisi myos ihan mahdollista luoda kattava terveydenhuoltojarjestelma, joka ei evaisi sen enempaa ennaltaehkaisevaa kuin henkeapelastavaakaan hoitoa keneltakaan. Tatahan yritti jo Hillary Clinton 1993, mutta vakuutus- ja laakeyhtiot, seka myos American Medical Association pitivat huolen, etta koko setti saatiin kaadettua typerryttavalla neuvostopropagandalla. Obamacare on Hillaryn tavoitteisiin nahden paljon miedompi suunnitelma, mutta samoilla kikoilla sita vastaan mennaan vielakin.

Koska koulutuksen taso on mita on, ei suurimmalla osalla porukasta ole mitaan karya, mita kommunismi on, muuta kuin etta jotain syvasti saatanallista. Sen takia kaiken yhteiseen hyvaan pyrkivan voi huoletta leimata kommunismiksi. Tietenkaan suurella osalla ei myoskaan ole mitaan kasitysta, miten esimerkiksi terveydenhuoltojarjestelma toimii, tai varsinkaan siita, miten se voisi toimia. Mediakriittisyydesta ei luonnollisesti ole tietoakaan. Vaalimainokset voi sen vuoksi ihan hyvin olla tata tasoa:

En tieda, syyllistynko nationalismiin kun haluan uskoa, etta kotimaassa tallainen mainonta saisi aika nihkean vastaanoton. Ja tokihan taallakin suuri osa pitaa tallaista mainontaaa alykkyyttaan loukkaavana, silla se osa kansasta, joka paasee kouluttautumaan tasokkaissa laitoksissa, on luonnollisesti ihan yhta tiedostavaa ja fiksua kuin missa tahansa muualla korkean koulutustason maissa. Ongelma on siina, etta niin moni ei tallaisesta osalliseksi paase, mutta aanioikeus on kaikilla. Mikaan ei tule muuttumaan niin kauan kuin demokraattisen valtion enemmistolla on luvattoman huonot tiedot omasta maastaan, erityisesti sen poliittisesta jarjestelmasta, saatikka ymparoivasta maailmasta. Sita en vaita, etteiko aanestajien tiedostamattomuus olisi universaali ilmio, mutta tiedostamattomuuden asteissa on tutkimusten mukaan viela eroja.

Stereotypia tyhmista amerikkalaisista elaa naina paivina leveasti. Jos haluaa tuntea ylemmyytta ja naputtelee YouTubeen "stupid americans" niin materiaalista ei ole puutetta. Onhan se hauskaa nain yhden maailman parhaimmista peruskoulutuksista lapikayneena nauraa sille, etta porukka ei tieda, montako sivua on triangelissa, missa kaupungissa Berliinin muuri on, tai mika se buddhalaismunkkien uskonto olikaan. Meikalaisen vahingoniloa rajoittaa kuitenkin se vahva aavistus, etta voisin ihan hyvin paatya itsekin heikkona hetkena samanlaiselle videolle. Erityisesti maantietokysymykset saattaisi olla kohtalokkaita. Muutama vuosi sitten Reija F. Jarkkolan kanssa Kreetan lomalla ruvettiin miettimaan, etta minkas meren rannalla sita ollaankaan, ja tultiin siihen tulokseen, etta Mustameren. Etta tota...

Talla kaikella yritan siis sanoa sita, etta nykyisten olosuhteiden vallitella on ihan luonnollista, etta porukka tekee tyhmia poliittisia ratkaisuja, syo itsensa hengilta ja kaasuttaa halvalla bensalla kohti ilmaston lampenemista ja toistuvia luonnonkatastrofeja. On myoskin ihan luonnollista, etta naissa olosuhteissa amerikkalainen kulttuuri on paljolti viihtymista kaikenlaisine pikku festivaaleineen, ostoskeskuksineen, hodareineen ja huvipuistoineen, koska nykyinen yhteiskunta ei varsinaisesti usuta keskimaaraista kansalaista harrastamaan mitaan sen korkealentoisempaa.

En voi olla tuntematta syyllisyytta siita, etten varmastikaan ole kirjoituksissani tarpeeksi onnistunut painottamaan sita, etta kritiikkini ei kohdistu amerikkalaisiin ihmisiin, vaan naihin sairaisiin yhdyskuntarakenteisiin ja sen vaikutuksiin amerikkalaiseen kulttuuriin. Jos elaa elamansa tallaisessa yhteiskunnassa, ei ole mikaan ihme, etta kaikki argumentit ei ole perustelluimasta paasta (niin kuin nyt itse kellaan on), ja etta ajatuksenjuoksusta pystyy poimimaan rippeita yhdesta jos toisesta propagandasta.

Sen sijaan on varsin helppo huomata, etta huolimatta tasta kaikesta, ovat ihmiset keskimaarin vahintaan yhta ihania kuin kotimaassakin. Ja siita avuliaisuudesta viela. Viimeisen viikon kuluessa kaytannossa tuntemattomat ihmiset on tarjoutuneet pyytamatta ja yllattaen mm. tarkastamaan 15-sivuisen psykologian tyoni oikeakielisyyden, kuskaamaan meikalaisen 50 km:n matkan lentokentalle, seka viettamaan kiitospaivan illallista kotiinsa. Perusjahmean suomalaisen on tietenkin vaikea ottaa mitaan apua vastaan, mutta olen kuitenkin kehittynyt tassa hieman, ja pystyin jopa myontymaan tuohon lentokenttakyytiin. Olen siis lahdossa keskiviikkona viettamaan kiitospaivaa Michiganiin samaan perheeseen, joka ystavallisesti ja ilman mitaan korvausta piti minua ja kolmea muuta suomalaista vieraanaan kuuden viikon ajan kesalla 2005. Hienoja muistoja, mutta ei menna nyt niihin koska kello on jo paljon ja tastakin kirjoituksesta tuli varmasti tarpeeksi hajanainen ilmankin. Loppuun viela pari kuvaa eiliselta vaeltelulta. Palataan taas!