Hyvästelyn taidosta osa 2

Nykistä päivää! Saavuin tänen eilen illalla jätettyäni hyvästit Hendrixille, jossa vietin unohtumattoman lukukauden, ja jonne en suurella todennäköisyydellä ikinä tule palaamaan.

Kuten arvata saattaa, viime päivät on ollut yhtä tunnekuohuntaa. En oikeastaan edes hyvästellyt suurinta osaa kavereista, koska inhoan hyvästelyjä, varsinkin kun ne ovat melko varmasti lopullisia (kuten jo elokuussa mainitsin, saan itteni näissä tilanteissa melko vähällä vaivalla sellaseen tilaan, jonka todistaminen voi pahimmillaan vaarantaa mielenterveyden ja johtaa kalliiseen terapiankierteeseen). Pidän mieluummin kiinni siitä ajatuksesta, että Facebookin, Skypen ja liian halvan polttoaineen vuoksi kaikki nämä ihmiset säilyy käytännössä aivan kosketusetäisyydellä. Hyvästien jättö on minulle hyvin kokonaisvatainen kokemus: esim. se, että tajuan olevani viimeistä kertaa lempi-inva-wc:ssa, voi laukaista vaikeasti hallittavan tunteellisuuskohtauksen.

Onneksi oli nuo loppukokeet, niin joutui vähän keskittymään muuhuunkin kuin lähenevään lähtöön. Niistä nyt ei paljon mielenkiintoista sanottavaa ole, joten annan kuvien puhua puolestaan:

The American way. Joku mahdollisesti hieman raskas tyyppi jakoi filosofiansa opiskelukopin seinällä.

The exchange student way. Kuvassa Noémie näyttää, miten loppukokeisiin tulee suhtautua. Kuva otettu Murphy Housesta, joka tarjoaa erittäin mukavat sohvat ja ilmaista teetä. Paljon mukavampi vaihtoehto kuin perinteinen lukusali!

Kun lähtee siltä mukavuusalueelta, niin voi löytää itsensä tilanteista, joita ei olisi osannut odottaa (esimerkiksi katolisen kirkon kellotornista keskellä yötä keskustelemasta elämän tarkoituksesta). Huomaa, että asiat, joita aiemmin piti niin tärkeinä, ei olekaan niin tärkeitä (esimerkiksi 24/7 mahdollisuus omaan rauhaan). Ja sitten, yllätäen aivan tuntemattomista ihmisistä on tullut rakkaita (ja huomaa, sen miten paljon helpompaa on sanoa englanniksi kuin suomeksi, että rakastaa).

Ikävä tulee näitä kullannuppuja. 

Tässä taas yksi asia, jota ei tule ikävä (lääkisystäville tiedoksi, että kuvassa ei ole Toomas Haapasalon tarjotin). Sydän joutui itkemään verta joka päivä, kun piti todistaa tällaista julkeaa leväperäisyyttä. Ja kyllä, tottakai jatkoin uraani ruokapoliisina/yleisärsyttävänä ihmisenä ja sain ihmiset pelkäämään aterioimista kanssani.

Elämän hienous on siinä, että mikään ei ole ikuista, kaikki on hetkellistä, siksi elämästä ei voi kunnolla nauttia ellei ole läsnä nykyhetkessä. Tässä näkisin, että olen kehittynyt paljon tänä syksynä, ja pystyn nykyään aiempaa helpommin irrottautumaan siitä illuusiosta, jota ajaksi kutsutaan. Eilen meinasin irroittautua vähän liiankin tehokkaasti: hyvästien jättäminen lentokentällä oli sen verran intensiivistä hetkessä elämistä, että meinasin taas myöhästyä koneesta. Täysin odottamattamasti moni muukin halusi päästä turvatarkastukseen, joten pyysin virkailijalta lupaa ohittaa kaikki muut. Tämä vastasi, ettei voi sellaista luvata, koska ainoa mahdollinen tapa on kysyä lupa jokaiselta jonossaolijalta. En jaksanut siinä sitten suuttua moisesta epäpätevydestä, vaan käytin hyväkseni itkenyttä habitustani ja kysyin väkijoukolta yleisesti, onko kellään mitään sitä vastaan, että ohitan kaikki. Ei ollut. Ilmeisesti poikkeava käyttäytymiseni sai kuitenkin henkilökunnan varuilleen, sillä laukkuani tutkittiin sitten erittäin peruseellisesti, ja se ajettiin yhteensä neljästi läpivalaisusta läpi (en tiedä, miten saisin päähäni taottua, että stä vesipulloa ei kannata yrittää salakuljettaa koneeseen).

Että semmosta. Tällä hetkellä siis aamu sarastaa New Yorkissa ja olen tässä piakkoin lähdössä tutkimaan kaupunkia. Majoitun tällä hetkellä brooklynilaisessa hostellissa kahden muun naisen kanssa samassa huoneessa. Toinen lähti keskellä yötä jonnekin, kun oli ensin vetänyt puol tuntia ympäri huonetta korkkarit jalassa. Arvostin. Toinen on ilmeisesti muuttanut vessaan, ollut siellä nyt tunnin ja puhelinkeskusteluista päätellen ilmeisesti hoitaa nykyään bisneksiään sieltä käsin. Että Trilbyä ikävöiden. Hän oli loppuun asti mahtava.

Ja ikävöinnistä vielä se, että on kyllä ihan mahtavaa pian tulla Suomeen, että pääsee taas nauttimaan teistä kaikista. Tässä vaiheessa haluaisin kiittää kaikkia kirjeiden, korttien ja pakettien lähettäjiä. Eli kiitos Kela, Pohjola, Nordea ja Tapiola! Ilman teidän panostanne, laskujanne ja selvityspyyntöjänne, postilaatikkoni olisi näyttänyt aina tältä:

Mutta vaikka em. perinteikäämpi viestintä ehkä oli hieman heikoissa kantimissa, niin ei sen väliä, koska elämme nykyaikaa. Kiitos Skypen, Facebookin ja WhatsAppin, minulla on koko ajan ollut joku käsitys, mitä minun rakkaille ihmisille on kuulunut. Lie ollut vähän eri fiilis lähteä vaihtoon joskus 80-luvulla, ja soittaa kerran puolessa vuodessa joku viiden minuutin puhelu, kuin saada jatkuvasti tilannepäivityksiä erilaisten viestimien kautta myös niiltä, joille kaksoiskonsonantit tuottavat vielä vaikeuksia:

Vähän meinasi itketää siskoakin.

Mutta nyt lähden ajamaan tuon vessajumittajan ulos, ja sitten tutkimaan tätä kylää. Mukavaa iltaa sinne, palataan taas!