Kiitospaivameininkeja.

Meikalainen palasi tanaan viiden paivan visiitilta Michiganista, jossa kavin morjestamassa vanhoja tuttuja vuodelta 2005. Fiilis oli melkein kuin olis aikakapseliin astunut: kaikki naytti hyvin pitkalti samalta, mita nyt saa oli huomattavasti kylmempi ja harmaampi kuin silloin. Ja suurin piirtein kaikki oli ottanu massaa sen 5-10 kg. Ja yhdet rintaimplantit oli ilmeisesti myos sukuun hankittu. Ja lapset oli toki kasvaneet ja muuttuneet edukseen.

Okei, alkaa vaikuttaa silta, etta aika paljon oli sitten kuitenkin muuttunut. Ehka tuo illuusio ajan kulumattomuudesta syntyi siita, etta itse jotenkin taannuin valittomasti 17-vuotiaaksi. Tuo on janna juttu tuo taantuminen. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut sita, mutta jotenkin sita kai tunnusteli ilmapiiria ja otaksui, etta se on oikea tapa toimia. Puhuin englantiakin paljon huonommin.

Psykologian tunneilta tuttu kasite self-fulfilling prophecy selittanee taman ilmion (suomennettuna jotakuinkin itsensa tayttava ennustus). Talla tarkoitetaan sita, etta jos oletat jonkun olevan tietylainen, esim. mukava, inhottava tai 17-vuotias, silloin kayttaytymisesi tuota henkiloa kohtaan muuttuu odotustesi mukaiseksi: mukavalle olet todennnakoisesti itsekin mukava, inhottavalle ehka kylma tai varautunut, ja 17-vuotiasta kohtelet ianmukaisesti. Eli tassa tapauksessa selitat asiat yksinkertaisesti, huolehdit, etta toinen pukee lampimasti paalleen, kerrot, ketka ovat mukavia ja ketka inhottavia ihmisia, etka pyri kovin syvalliselle tasolle keskusteluissa. Kayttaytymisesi seurauksena tama henkilo sitten kayttaytyy odotetulla tavalla. Tassa on yksi syy siihen, etta stereotypioita on niin vaikea murtaa.

Nuo keskustelun aiheet ei olleet seitsemassa vuodessa muuttuneet mihinkaan; perinteen mukaisesti noin 90 % vuorovaikutuksesta ei oikeastaan tayttanyt keskustelun kriteereita. Isantaperheeni on nimittain sita ihmistyyppia, jota saa haastatella vaikka tuntikausia ilman, etta toinen osapuoli kokee mitaan painetta kysya vastavuoroisia kysymyksia. Joskus viela jaksoin arsyyntya sellaisesta, mutta nykyaan pidan tata oikeastaan vain huvittavana, ja jotenkin rentouttavana; yleensa on paaosin rasittavaa puhua itsestaan, koska useimmiten tietaa jo, mita itselle kuuluu. Ainut miinus tassa asetelmassa on, etta sita varsinaista keskustelua ei kovin helposti paase syntymaan.

Perheen isa toki kysyi usein kysymyksia, mutta lahinna aasinsiltana paastakseen leveilemaan milloin millakin asialla: "Onko teilla Suomessa tallaisia jouluvaloja? Onko teilla Suomessa Burger King -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Bob Evans -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Arby's-ravintoloita? Onko Suomessa tallaisia autoja?" Tai oma suosikkini: [televisiossa Joulupukki ajaa paloautolla laheiseen kaupunkiin] "Tuleeko Joulupukki paloautolla sinun kotikaupunkiisi?" Ja se tyytyvainen naurahdus, kun vastaat, etta ei, ei tule Joulupukki paloautolla Kuopioon, ja meidan jouluvalotkin on paljon vaatimattomampia... Se on jotakin hienoa. Tuo on oikeastaan loistava taito, kyky olla ylpea melkein mista tahansa asiasta, joka nyt sattuu olemaan jotenkin.

Saman kaverin mielesta myoskaan mikaan urotyo ei oikeastaan koskaan vanhene. Sain nautinnokseni lukea jossakin insinoorien alan lehdessa julkaistun artikkelin vuodelta 1993, jossa oli maininta kyseisesta henkilosta, miten han oli ollut osallisena ottamassa kayttoon uutta tapaa leikata metallia ("Saastin yhtiolta miljoonia dollareita!"). Hanen kanssa parjaisi mainiosti vaikka kolmasluokkalainen, jos vain on oppinut sanomaan "Mm-hmm" ja "That's great!" ja nyokyttelemaan.

Naiden hauskojen piirteidensa lisaksi isantaperheeni edustaa sita paljon ja syysta ylistamaani amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Kuten seitseman vuotta sitten, taas oltiin valmiina kuskaamaan vierasta suuntaan jos toiseen. Koska kerrankin muistin ottaa paljon valokuvia, jaan kohokohdat matkastani kuvakertomuksen muodossa.

Aloitetaan ihan lupaavasta alusta, eli Little Rockin lentokentalta, jossa paatin vastaanottaa loman rempseasti nauttimalla "Mushroom Burgerin" ja tuopillisen olutta, kun kerrankin on laillinen tilaisuus...

Tassa tulos! Tama jokaisen kasvisyojan painajainen selittyy (nyt menetetylla) uskollani maailmaan, jossa jokaisessa ravintolassa on edes yksi kasvisvaihtoehto, ja silla, etta annoskuvauksessa ei todellakaan sanottu pihvista mitaan! Ilkkujille tiedoksi, etta olen syonyt hampurilaisia, jossa on pihvin tilalla vain sienta, ja oletin, etta kyseessa oli samanlainen setti... Miten hyvauskoinen holmo sita valilla onkaan...

Yllaolevassa kuvassa hyva esimerkki amerikkaisten rakkaudesta iskulauseita kohtaan. En tieda, ylpistyinko kenties liikaa tuon oluen seurauksena, vai mika oli syy siihen, etta hieman nousi nuo promillet paahan! Eisssaakeli, sama fiilis kuin 16-vuotiaana, kun tuli kotiin hieman nauttineena, ja pyrki kompensoida haparoivia askeliaan pitamalla silmia mahdollisimman auki, ettei antaisi juopunutta vaikutelmaa. Koneeseen istuttuani yritin nukkua, mista ei tullut mitaan, koska maailma alkoi valittomasti pyoria silmat sulkiessa. Myohemmin illalla tata seurasi asianmukainen nausea. Saattoi kylla johtua myos tuosta sienihampparista.

Kiitospaivan aamu nayttaytyi kauniina ja lampoisena, mika vihastutti kaikkia. Lunta olisi pitanyt saada. Kaytin tilaisuuden hyvaksi ja harjoitin lempiharrastustani eli kuljeskelua. Kaikki oli hyvin seesteista ja liput liehui totuttuun tapaan. Joku maanmieskin naytti asettuneen samaan taajmaan:

Kiitospaivan illallista vietettiin sitten perheen tyttaren kotona. Kuvan hirvi kavereineen toivotti vieraat tervetulleeksi (olohuoneeseen oli sovitettu myos nelja peuravainaata). Isanta ja lapset harrastavat metsastysta, ja 2012 oli siina mielessa juhlavuosi, etta perheen elainlaakriksi aikova 12-vuotias tytar ampui tana kesana ensimmaisen peuransa.

Ruoka oli odotetun herkullista, ja kaikki ihailivat syomistaitojani. Seurakin oli hyvaa, mukana oli myos isannan sukua, joka oli riemastuttavan aanekasta. Jopa isannan sisko, josta minua oli etukateen varoitettu ("hirvean kateellinen ihminen"), oli miellyttava. Ateria nautittiin hieman yllattaen paperilautasilta, mika ei toki makuun vaikuttanut, mutta ehka tunnelmaan, jonka olin kuvitellut juhlavammaksi. Alla kuva jalkiruokapoydasta, kaikkea oli tietenki anheen ihmisen paastava maistamaan. Suosikkini oli joko kurpitsapiiras, tai kuvasta puuttuva suklaamoussepiiras.

 

 

Kiitospaivan jalkeen olikin jo korkea aika alkaa viritella jouluvaloja ja muita asiaankuuluvia koristuksia. Jotkut olivat paasseet hyvaan vauhtiin tatakin aiemmin. Harmi, etten tajunnut ottaa yhtaan kuvaa illalla, jolloin valojen ylenpalttisuus kavi paljon paremmin selvaksi kuin paivalla. Tassa nyt kuva yhdesta, viela aika hyvan maun rajoissa olevista pihasta. Koska kadut on paljon kotimaata huonommin, tai useimmiten ei ollenkaan valaistuja, niin overitkin jouluvalot mukavasti piristavat maisemaa.

 Kavimme myos nostalgisoimassa aika monen muun ihmisen kanssa Bronners'n joulukaupassa, joka on lajissaan maailman suurin. Kaupan sahkolasku yhdelta paivalta on kuulemma pyoreasti 1200 dollaria. Siis yhdelta paivalta! Ja sahko on taalla viela suhteellisen halpaa.

Maailman suurimmasta joulukaupasta voi toki odottaa loytyvan sopivan joulupallon niin hierojalle kuin kiropraktikollekin. Veikkaan, etta naa menee kuin kuumille kiville!

Ja mika tuuri kavikaan, kun samalta reissulta loytyivat viela rasvattomat kahvinpurutkin! Oi onnenpaivaa!

 

Joulukuusi oli myos saatava. Taalla sen saa kayda omin pikku katosin sahaamassa kuusifarmilta. Vain tunnin etsinnan jalkeen loytyi kuusi, joka oli tarpeeksi suuri.

 

Mita tahan nyt kirjoittaisi... Kuva noyryyttaa enemman kuin tuhat sanaa. Eika nayta ollenkaan silta, etta minut olisi pakotettu tuohon poseeraukseen.

Viime nakemasta perheeseen oli hankittu kaksi uutta perheenjasenta. Aivan ihania pikku karvanaamoja! Olen taalla kampuksella karsinyt paitsi olut-, myos lapsi- ja elainvajeista. Ainoat elaimet, joita taalla nakee, on oravat, ja niita on paljon naita vaikeampi halata.

Vuodenajan vaihtuminenkin sattui mukavasti talle reissulle: tullessa kaunis syksy vaihtui viimeisena paivana...

...ihan viralliseksi talveksi! Huomaa ikkunassa allekirjoittaneen vuonna 2006 lahjoittamat enkelit, jotka ovat kuulemma roikkuneet siina siita lahtien (= paniikissa kaivettu vintilta viikko sitten).

Detroitin lentokentan sushibaarissa minut ohjattiin jouhevasti invalidipaikalle. Rasismia?

Lentokoneessakin oli turvallinen olo, koska Delta tarjoaa pahan paivan varalle paitsi pelastusliivit, myos tallaisen kelluvan istuintyynyn. Sen sijaan Chicagon reissulla saimme huomata, etta United Airlines oli paatynyt saastamaan tassa menoerassa ja tullut siihen tulokseen, etta pelastusliiveja ei oikeastaan tarvita, vaan tyyny riittaa aivan hyvin. Kiittaen...

Etta sellanen reissu talla kertaa! Nyt olis enaa kuusi tavallista koulupaivaa, loppukokeet ja New Yorkin retki ennen kotiinpaluuta. Tavallaan ootankin jo sita, mutta paiva paivalta kay myos selvemmaksi se, miten paljon tulen tata paikkaa ja etenkin naita ihmisia kaipaamaan. Semmost se on, elama! Nyt hyvaa yota tanne ja huomenta sinne, palataan taas!

Don't hate the player, hate the game.

Sara Kaliforniasta tiedusteli viimeisimman kirjoitukseni jalkeen, etta onko kenties asioita, joista amerikkalaisessa yhteiskunnassa pidan, ja miksi halusin lahtea vaihtoon juuri tanne. Jalkimmaiseen kysymykseen vastaus on yksinkertaisesti se, etta taalla puhutaan engalntia, mika helpottaa opiskelua huomattavasti. Ensinmainitusta aiheesta olen kertaalleen kirjoittanutkin, taalta voi halutessaan lukea syyskuisia ajatuksia tasta, mutta ajattelin nyt vahan paivittaa tatakin nakokulmaa.

Sinne kotikatsomoihin valittynyt varmasti aika kriittinen kuva takalaisesta meiningista. Syy on siina, etta liikuttaessa valtiollisella tai yhteiskunnallisella tasolla, minun on tosi vaikea loytaa mitaan, mista erityisesti pidan. En pysty hyvaksymaan ajatusta, etta kaikkien pitaisi luoda oma hyvinvointinsa kilpailemalla muiden kanssa, olla vastuussa omista vastoinkaymisistaan ja tehda hullun lailla toita koko elamansa. Valtio, joka epaonnistuu nain surkeasti pitamaan huolta koyhista, sairaista ja ymparistosta, on minun nakokulmastani kelvoton valtio. Lisataan tahan viela mielipuolinen sotateollisuuden tukeminen, niin on selvaa, etta olen monessa suhteessa niin vaara ihminen tahan yhteiskuntaan kuin mahdollista.

Kun kyseessa on nainkin jattimainen valtio, ongelmatkin paisuvat helposti jattimaisiksi. Kaksi suurinta ongelmaa, joista olen useaan otteeseen raivonnutkin, epatasa-arvoisuus terveydenhuolto- ja koulujarjestelmissa, on johtanut miljoonaan muuhun ongelmaan ja koyhyyden ja kurjistumisen periytymiseen paljon tehokkaammin kuin kotimaassa, ainakin toistaiseksi.

Koyhyytta ja kurjuutta toki maailmassa riittaa, mutta erityisesti se raivostuttaa tallaisessa maassa, jossa olisi kaikki mahdollisuudet huomattavasti vahentaa sita oikeudenmukaistamalla tointamalleja ja jakamalla varallisuutta tasaisemmin. USA ei ole kehitysmaa. Silla olisi kaikki mahdollisuudet kouluttaa tiedostavaa, hyvinvoivaa vaestoa, joka osaisi pitaa itsestaan huolta. Olisi myos ihan mahdollista luoda kattava terveydenhuoltojarjestelma, joka ei evaisi sen enempaa ennaltaehkaisevaa kuin henkeapelastavaakaan hoitoa keneltakaan. Tatahan yritti jo Hillary Clinton 1993, mutta vakuutus- ja laakeyhtiot, seka myos American Medical Association pitivat huolen, etta koko setti saatiin kaadettua typerryttavalla neuvostopropagandalla. Obamacare on Hillaryn tavoitteisiin nahden paljon miedompi suunnitelma, mutta samoilla kikoilla sita vastaan mennaan vielakin.

Koska koulutuksen taso on mita on, ei suurimmalla osalla porukasta ole mitaan karya, mita kommunismi on, muuta kuin etta jotain syvasti saatanallista. Sen takia kaiken yhteiseen hyvaan pyrkivan voi huoletta leimata kommunismiksi. Tietenkaan suurella osalla ei myoskaan ole mitaan kasitysta, miten esimerkiksi terveydenhuoltojarjestelma toimii, tai varsinkaan siita, miten se voisi toimia. Mediakriittisyydesta ei luonnollisesti ole tietoakaan. Vaalimainokset voi sen vuoksi ihan hyvin olla tata tasoa:

En tieda, syyllistynko nationalismiin kun haluan uskoa, etta kotimaassa tallainen mainonta saisi aika nihkean vastaanoton. Ja tokihan taallakin suuri osa pitaa tallaista mainontaaa alykkyyttaan loukkaavana, silla se osa kansasta, joka paasee kouluttautumaan tasokkaissa laitoksissa, on luonnollisesti ihan yhta tiedostavaa ja fiksua kuin missa tahansa muualla korkean koulutustason maissa. Ongelma on siina, etta niin moni ei tallaisesta osalliseksi paase, mutta aanioikeus on kaikilla. Mikaan ei tule muuttumaan niin kauan kuin demokraattisen valtion enemmistolla on luvattoman huonot tiedot omasta maastaan, erityisesti sen poliittisesta jarjestelmasta, saatikka ymparoivasta maailmasta. Sita en vaita, etteiko aanestajien tiedostamattomuus olisi universaali ilmio, mutta tiedostamattomuuden asteissa on tutkimusten mukaan viela eroja.

Stereotypia tyhmista amerikkalaisista elaa naina paivina leveasti. Jos haluaa tuntea ylemmyytta ja naputtelee YouTubeen "stupid americans" niin materiaalista ei ole puutetta. Onhan se hauskaa nain yhden maailman parhaimmista peruskoulutuksista lapikayneena nauraa sille, etta porukka ei tieda, montako sivua on triangelissa, missa kaupungissa Berliinin muuri on, tai mika se buddhalaismunkkien uskonto olikaan. Meikalaisen vahingoniloa rajoittaa kuitenkin se vahva aavistus, etta voisin ihan hyvin paatya itsekin heikkona hetkena samanlaiselle videolle. Erityisesti maantietokysymykset saattaisi olla kohtalokkaita. Muutama vuosi sitten Reija F. Jarkkolan kanssa Kreetan lomalla ruvettiin miettimaan, etta minkas meren rannalla sita ollaankaan, ja tultiin siihen tulokseen, etta Mustameren. Etta tota...

Talla kaikella yritan siis sanoa sita, etta nykyisten olosuhteiden vallitella on ihan luonnollista, etta porukka tekee tyhmia poliittisia ratkaisuja, syo itsensa hengilta ja kaasuttaa halvalla bensalla kohti ilmaston lampenemista ja toistuvia luonnonkatastrofeja. On myoskin ihan luonnollista, etta naissa olosuhteissa amerikkalainen kulttuuri on paljolti viihtymista kaikenlaisine pikku festivaaleineen, ostoskeskuksineen, hodareineen ja huvipuistoineen, koska nykyinen yhteiskunta ei varsinaisesti usuta keskimaaraista kansalaista harrastamaan mitaan sen korkealentoisempaa.

En voi olla tuntematta syyllisyytta siita, etten varmastikaan ole kirjoituksissani tarpeeksi onnistunut painottamaan sita, etta kritiikkini ei kohdistu amerikkalaisiin ihmisiin, vaan naihin sairaisiin yhdyskuntarakenteisiin ja sen vaikutuksiin amerikkalaiseen kulttuuriin. Jos elaa elamansa tallaisessa yhteiskunnassa, ei ole mikaan ihme, etta kaikki argumentit ei ole perustelluimasta paasta (niin kuin nyt itse kellaan on), ja etta ajatuksenjuoksusta pystyy poimimaan rippeita yhdesta jos toisesta propagandasta.

Sen sijaan on varsin helppo huomata, etta huolimatta tasta kaikesta, ovat ihmiset keskimaarin vahintaan yhta ihania kuin kotimaassakin. Ja siita avuliaisuudesta viela. Viimeisen viikon kuluessa kaytannossa tuntemattomat ihmiset on tarjoutuneet pyytamatta ja yllattaen mm. tarkastamaan 15-sivuisen psykologian tyoni oikeakielisyyden, kuskaamaan meikalaisen 50 km:n matkan lentokentalle, seka viettamaan kiitospaivan illallista kotiinsa. Perusjahmean suomalaisen on tietenkin vaikea ottaa mitaan apua vastaan, mutta olen kuitenkin kehittynyt tassa hieman, ja pystyin jopa myontymaan tuohon lentokenttakyytiin. Olen siis lahdossa keskiviikkona viettamaan kiitospaivaa Michiganiin samaan perheeseen, joka ystavallisesti ja ilman mitaan korvausta piti minua ja kolmea muuta suomalaista vieraanaan kuuden viikon ajan kesalla 2005. Hienoja muistoja, mutta ei menna nyt niihin koska kello on jo paljon ja tastakin kirjoituksesta tuli varmasti tarpeeksi hajanainen ilmankin. Loppuun viela pari kuvaa eiliselta vaeltelulta. Palataan taas!

Paradokseja amerikkalaisesta koulujarjestelmasta.

Taas on hienoista hetkista saanut taas nauttia tassa valiaikaisessa kyhaelmassa, jota maailmaksi kutsutaan. Tanaan sain toipua kahden siiderin krapulasta, kuin teinivuosinani konsanaan. Tallaseks taa on naemma menny! Kiitos vaan Conwayn alkoholipolitiikalle, joka karkoittaa kaikkien tasapainoisten ihmisten ryyppaamishalut. Tata uudelleenteiniytymista onneksi tasapainottaa mukavasti henkinen mummoutuminen, joka on edennyt jo niin vaikea-asteiseksi, etta kun tuossa joku hihkaisi, etta "Hey, Grandma!" niin olin jo kaantymassa tuohtuneena vastaamaan, etta joku raja sentaan, mutta sitten ymmarsin, etta tuo joku puhui onnekseen puhelimeensa.

No joo, mutta asiaan. Olen taalla taas antanut kuulua suomalaisen yhteiskunnan hienoudesta ja mainostanut talla kertaa suomalaista koulujarjestelmaa. Tamahan on jo vanha lappa sinansa, mutta ironisesti vasta katsottuani amerikkalaisen dokumentin aiheesta ymmarsin, etta kysehan on paljon muustakin kuin pelkastaan koulutuksen ilmaisuudesta.

Kiinnostuin asiasta toden teolla kun kuulin kuulasotaillessa yhden kevaalla valmistuvan (21 v) opiskelijan hehkuttavan paasseensa opettajaksi Teach for America -nimisen jarjeston kautta. Kyseinen jarjesto rekrytoi opettajia - ei, vaan "johtajia" - tyoskentelemaan vahavaraisten peruskouluissa kahden vuoden ajan. Jotenkin kestamattomalta linjaukselta kuulosti noin lahtokohtaisesti, ja erityisen oudoksi asetelman teki se, etta kyseinen henkilo oli hetkea aiemmin kertonut opiskelleensa paa[-]aineenaan filosofiaa, eika kysyttaessa ollut ollut minkaanlaisessa kosketuksessa kasvatustieteisiin.

Tohkeissani asiaa sitten paivittelin yhdessa ruokapoytakeskustelussa, mika huvitti amerikkalaisia kavereitani. Kavi ilmi, etta taalla opettajan ammatin vaativuus on ajateltu jonkin verran vahaisemmaksi kuin Suomessa. Vaikka toki monet varta vasten alalle kouluttautuvat, niin kuulemma opettajan homma on se, mita esim. collegesta valmistuvat voidat jonkun aikaa tehda, jos ei muuta duunia loydy. Olivat vuorostaan aivan huuli pyoreena, kun kerroin, etta peruskoulun opettajaksi paasee Suomessa vain harvat ja valitut.

Toinen suuri eroavaisuus on kouluun ja koulun oheistoimintoihin kaytetty aika. Just luin artikkelin, joka vertaili amerikkalaisjarjestelmaa muihin Pisa-tutkimuksessa mukana oleviin maihin. Siina tuotiin esille ainakin itselleni varsin yllattavat vertailuluvut: suomalaislapsi vuodessa keskimaarin 600 opettajajohtoista tuntia, kun amerikkalaislasta opetetaan 1100 tuntia vuodessa (The Atlantic 10/12). En tieda milla luokkatasolla, mutta oletettavasti kyse on aika pienista koululaisista. Yhden tuttavaperheen 10-vuotias on joka paiva koulussa klo 8-15. Me martsattiin lukiossakin viela noin pitkista paivista. Tama ei kuitenkaan ole amerikkalaisia paljon auttanut Pisa-kokeissa, joissa amerikkalaiset sijoittuvat parhaimmillaan keskitasolle. Suomalaiset sijoittuivat yleisvertailussa Kiinan ja Etela-Korean jalkeen kolmansiksi.

Oma kapittelinsa on laksyjen tekoon kaytetty aika. Lyhyen gallupin mukaan laksyihin kannattaisi ylaasteikaisena kayttaa 3-4 tuntia paivassa. Tama on toki vain muutaman, suhteellisen kunnianhimoisen ihmisen mielipide. Yritin itse muistella, paljonko samanikaisena kaytin aikaa laksyihin, enka pysty muistamaan yhtaan hetkea, jolloin olisin senikaisena tehnyt laksyja. Tiedan, etta kielista ja matikasta laksyja tuli, mutta ilmeisesti niiden teko ei sitten kovin vaikeita traumoja aiheuttanut. Mita lie tehtiin kaikki illat; ainakin soitettiin pilapuheluita, kuvattiin omia musiikkivideoita ja ennen kaikkea irkattiin (ja tietysti otettiin n. 5000 kuvaa IRC-galleriaan).

Selkea ero myos arvosanapolitiikassa. Uskaltaisin vaittaa, etta taalla arvosanoista valitetaan tuntuvasti enemman. Muistan jo vuonna 2005 ihmetelleeni, miten isantaperheeni jaksoi leuhkia veljenpoikansa arvosanoilla: "Chad gets straight A's." Silloin viela luulin, etta tuollainen merkitsee samaa kuin jos saisi pelkkia kymppeja ja ihmettelin tata suuresti, koska olin tavannut taman Chadin, eika han vaikuttanut miltaan yleisnerolta. Todellisuudessa A:n saa taalla huomattavasti vahemmalla vaivalla kuin suomalaisen kiitettavan. Se, ettei meidan laakiksessa anneta arvosanoja, aiheuttaa aina yhta poyristyneita reaktioita: miten ihmeessa sitten muka oppii mitaa? Systeemin hienous on siina, etta kun ulkoisille kannustimille, kuten arvosanoille, ei anneta paljoa painoarvoa, joutuu opiskelija etsimaan sisaisia motivaattoreita, esim. etta oppiminen on oikeastaan aika hauskaa ja usein jopa hyodyllista. Toisaalta taas antamalla paljon painoa ulkoisille kannustimille ihminen aliarvioi omien sisaisten kannustimiensa merkitysta ja luulee pitavansa toiminnasta vahemman kuin todellisuudessa pitaa. Tama on nahty esimerkiksi taalla suositussa Book It! -kampanjassa, jossa koululaisia palkitaan lukemisesta Pizza Hut -retkilla. Seurauksena on, etta kampanjan loputtua aiemmin lukemista vieroksuneet lapset eivat pida lukemisesta yhtaan sen enempaa, ja ne jotka aiemmin lukivat mielellaan pitavat nyt lukemisesta aiempaa vahemman.

Takalainen college vastaa suurin piirtein suomalaisen lukion loppuvuosia ja yliopiston alkutahteja. Jos opiskelukavereitani on uskominen niin Hendrix on Arkansasin valikoivin college ja yksi koko etelan parhaista kouluista. Minna Canthin lukio oli minun aikana Kuopion huonotasoisin lukio yo-tulosvertailun perusteella, eika talla asteikolla tainnut mahtua edes Suomen top 200:aan. Opetuksen taso naissa kahdessa on silti hyvinkin tasaveroista, mutta opetusmenetelmissa lukio pesee kylla takalaisen mallin. Erityisesti kielten opetus on huomattavasti tehokkaampaa. Lukiossa myos luokkahuonekulttuuri on paljon keskustelevampaa. Taalla saa kylla kysya kesken tunnin, mutta harvoin opettaja heittaa mitaan avoimia kysymyksia luokalle tai pyytaa oppilaita avaamaan ajatusprosessejaan. Opettajan PowerPoint on ajastettu tarkalleen tunnin mittaiseksi, minka takia vapaata keskustelua ei oikein paase syntymaan Samoin jos tehtavana on kirjoittaa aine, mukana tulee kahden sivun ohjeistus, miten se aine taytyy kirjoittaa ja minka paksuiset marginaalit on oltava. Ja nyt ollaan kuitenkin collegessa!

Taman perusteella ei varmaan yllata, etta kokeetkin on  lahinna monivalintaa. Jonkin verran on myos nimeamistehtavia, joissa pitaa muistaa sanatarkasti jokin termi kuvauksen perusteella. Suomessahan asetelma on yleensa painvastainen. Pistelasku on hyvin fundamentalistista. Viimeisimmassa Abnormal Pychology -kurssin kokeessa meikalta lahti puolet pisteista mm. seuraavista virhevastauksista:
fetisism (oikea vastaus: fetishism)
bipolar disorder type II (bipolar type II disorder)
transvestism (transvestic fetishism)... En suuttunut tastakaan.

Tiivistaen voisin sanoa, etta keskeinen ongelma tassa jarjestelmassa on se, etta se ohjaa opiskelijoita ulkoaopetteluun, kaavamaisuuteen, valttamaan luovaa ajttelua ja pelkaamaan epaonnistumisia. Kuten aiemmassa kirjoituksessa joskus totesin, porukka uskoo, etta jokainen arvosana on heidan tulevaisuutensa kannalta erittain merkittava, mika saa ihmiset lukemaan yokausia (kirjaimellisesti), noudattamaan jokaista saantoa, ja valitettavan monen kohdalla myos menettamaan kiinnostuksena opiskeluun asian itsensa vuoksi.

Etta sellainen avautuminen talla kertaa. Alla linkki mainitsemani dokumentin traileriin, koko tunnin mittainen setti loytyy myos YouTubesta. Hyvaa alkavaa viikkoa sinne, palataan taas!

 

Olimme sotilaita.

Ja maanantai... Vaikea uskoa, miten nopeesti aika menee! Vaikea myos uskoa, etta on nykyaan osa sita sakkia, joka asiakseen paivittelee ajan kulumista vahintaan kerran paivassa.

Viikonloput varsinkin tuntuu hurahtavan ohi noin puolessa tunnissa. Jalkeenpain on aina yhta vaikea muistaa, mita sita tuli tehtya. Talla kertaa mieleenpalauttaminen on helppoa, ei tarvitse kuin katsoa peiliin ja laskea mustelmat, joita on kivasti siunaantunut erityisesti kaulan ja rintakehan alueelle. Niista voisi paatella, etta olisin hankkinut nuoren ja hyvinkin kiihkean rakastajan. Nain ei kuitenkaan ole, vaan kyseisest jaljet ovat seurausta lauantaisesta varikuulasodasta. Hirveen hyva kysymys tietysti, mita hemmettia meikalainen teki siella, kun pahoinvoin jo pelkan maastopuvun nakemisesta. Luulen, etta suostuin mukaan koska kyseista tapahtumaa mainostavassa julisteessa "Paintballing!" oli kirjoitettu iloisin varein Comic Sans -fontilla, mika riitti harhauttamaan meikalaisen ajatuksenjuoksun.

Yhdysvallat ei olisi Yhdysvallat, jos varikuulasotaan voisi vain marssia kevytmielisesti. Ensin taytyi tayttaa kolme kaavaketta, joilla vapautti koulun ja palveluntuottajan kaikesta vastuusta. Ne on aina yhta leppoisaa luettavaa ("I fully understand that this Activity can lead to various injuries, paralysis, or death..."). Ihmettelen, etta ne ei pane tayttamaan samanlaista kaavaketta joka kerta kun kaydaan koulun autolla jossain, kuoleman ja halvaantumisen riski liikenteessa kasittaakseni on viela suurempi kuin varikuularadalla.

Mutta matkaan paastiin. Se vahan harmitti, etta mukaan ei sitten kuitenkaan saanut ottaa omaa puukkoa, tama oli saantojen vastaista. Mukana minun, Laran ja Noemien lisaksi kymmenisen muuta jannua. Kukaan heista ei vaikuttanut taydelta sosiopaatilta, mita ei voinut sanoa ihan kaikista muista harrastajista. Kunnon punaniska-alueella kun ollaan, niin toki lauantaita oli tullut viettamaan myos ryhma aktiiviharrastajia, joilla oli automaattiaseet ja maastopuvut omasta takaa. Tottakai meidan piti ottaa matsia heita vastaan. Hienoa loytaa itsensa tusinan oman elamansa terroristin piirittamana. Siina paasi ihan kuvaaviin fiiliksiin. Tajusi myos, miten vahan fyysista kipua aikuinen ihminen joutuu yleensa kestamaan. Toista oli silloin, kun rakkaan Joose-veljen kanssa pieksettiin toisiamme harva se paiva. Golden days...

Jotenkin ravisuttavaa oli kuitenkin se, etta tallaisen puunhalaajankin autonominen hermosto antoi ihan kunnon vasteet aina, kun onnistui lasayttamaan kuulan jonkun ahteriin. Ei oo kovin vaikeeta ymmartaa, etta ihmiset jaa koukkuun kaikkiin sadistisiin tietokonepeleihin. Ja sen tutkimusnayton valossa, mita aggressiivisuudesta on, ja mista vauhkosin aiemmassa kirjoituksessakin, niin oli erityisen mielta ylentavaa nahda parikymmenta 5-vuotiasta siella aseet olalla. Toi on just helpoin tapa kasvattaa tasapainosia yksiloita.

Etta taas tuli karaistuttua! Huomenna sitten jannitellaan, minkalaisen presidentin tasapainoset kansalaiset itselleen valitsee. Espanjanopettaja ilmoitti muuttavansa maasta jos Romney voittaa, eika taida olla ainoa talla kampuksella. Samainen opettaja valisti minua viime viikolla aamiaispoydassa Suomen kunnallisvaaleista ja perussuomalaisten odotettua vaatimattomammasta menestyksesta. On se hyva, etta joku niitakin seuraa. Samassa keskustelussa halusi myos tietaa, miten Suomen paaministerin nimi lausutaan, mita jouduin miettimaan noin puoli minuuttia, ei ihan ollut kielen paalla etta kukas se nyt olikaan. Etta sellainen yleissivistyksen taso loytyy.

Naihin hapeallisiin tunnelmiin on hyva lopettaa talta illata. Pidetaan peukut pystyssa, etta huomenna jengi ymmartaa oman parhaansa. Palataan taas!