Okei, alkaa vaikuttaa silta, etta aika paljon oli sitten kuitenkin muuttunut. Ehka tuo illuusio ajan kulumattomuudesta syntyi siita, etta itse jotenkin taannuin valittomasti 17-vuotiaaksi. Tuo on janna juttu tuo taantuminen. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut sita, mutta jotenkin sita kai tunnusteli ilmapiiria ja otaksui, etta se on oikea tapa toimia. Puhuin englantiakin paljon huonommin.
Psykologian tunneilta tuttu kasite self-fulfilling prophecy selittanee taman ilmion (suomennettuna jotakuinkin itsensa tayttava ennustus). Talla tarkoitetaan sita, etta jos oletat jonkun olevan tietylainen, esim. mukava, inhottava tai 17-vuotias, silloin kayttaytymisesi tuota henkiloa kohtaan muuttuu odotustesi mukaiseksi: mukavalle olet todennnakoisesti itsekin mukava, inhottavalle ehka kylma tai varautunut, ja 17-vuotiasta kohtelet ianmukaisesti. Eli tassa tapauksessa selitat asiat yksinkertaisesti, huolehdit, etta toinen pukee lampimasti paalleen, kerrot, ketka ovat mukavia ja ketka inhottavia ihmisia, etka pyri kovin syvalliselle tasolle keskusteluissa. Kayttaytymisesi seurauksena tama henkilo sitten kayttaytyy odotetulla tavalla. Tassa on yksi syy siihen, etta stereotypioita on niin vaikea murtaa.
Nuo keskustelun aiheet ei olleet seitsemassa vuodessa muuttuneet mihinkaan; perinteen mukaisesti noin 90 % vuorovaikutuksesta ei oikeastaan tayttanyt keskustelun kriteereita. Isantaperheeni on nimittain sita ihmistyyppia, jota saa haastatella vaikka tuntikausia ilman, etta toinen osapuoli kokee mitaan painetta kysya vastavuoroisia kysymyksia. Joskus viela jaksoin arsyyntya sellaisesta, mutta nykyaan pidan tata oikeastaan vain huvittavana, ja jotenkin rentouttavana; yleensa on paaosin rasittavaa puhua itsestaan, koska useimmiten tietaa jo, mita itselle kuuluu. Ainut miinus tassa asetelmassa on, etta sita varsinaista keskustelua ei kovin helposti paase syntymaan.
Perheen isa toki kysyi usein kysymyksia, mutta lahinna aasinsiltana paastakseen leveilemaan milloin millakin asialla: "Onko teilla Suomessa tallaisia jouluvaloja? Onko teilla Suomessa Burger King -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Bob Evans -ravintoloita? Onko teilla Suomessa Arby's-ravintoloita? Onko Suomessa tallaisia autoja?" Tai oma suosikkini: [televisiossa Joulupukki ajaa paloautolla laheiseen kaupunkiin] "Tuleeko Joulupukki paloautolla sinun kotikaupunkiisi?" Ja se tyytyvainen naurahdus, kun vastaat, etta ei, ei tule Joulupukki paloautolla Kuopioon, ja meidan jouluvalotkin on paljon vaatimattomampia... Se on jotakin hienoa. Tuo on oikeastaan loistava taito, kyky olla ylpea melkein mista tahansa asiasta, joka nyt sattuu olemaan jotenkin.
Saman kaverin mielesta myoskaan mikaan urotyo ei oikeastaan koskaan vanhene. Sain nautinnokseni lukea jossakin insinoorien alan lehdessa julkaistun artikkelin vuodelta 1993, jossa oli maininta kyseisesta henkilosta, miten han oli ollut osallisena ottamassa kayttoon uutta tapaa leikata metallia ("Saastin yhtiolta miljoonia dollareita!"). Hanen kanssa parjaisi mainiosti vaikka kolmasluokkalainen, jos vain on oppinut sanomaan "Mm-hmm" ja "That's great!" ja nyokyttelemaan.
Naiden hauskojen piirteidensa lisaksi isantaperheeni edustaa sita paljon ja syysta ylistamaani amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Kuten seitseman vuotta sitten, taas oltiin valmiina kuskaamaan vierasta suuntaan jos toiseen. Koska kerrankin muistin ottaa paljon valokuvia, jaan kohokohdat matkastani kuvakertomuksen muodossa.
Aloitetaan ihan lupaavasta alusta, eli Little Rockin lentokentalta, jossa paatin vastaanottaa loman rempseasti nauttimalla "Mushroom Burgerin" ja tuopillisen olutta, kun kerrankin on laillinen tilaisuus...
Tassa tulos! Tama jokaisen kasvisyojan painajainen selittyy (nyt menetetylla) uskollani maailmaan, jossa jokaisessa ravintolassa on edes yksi kasvisvaihtoehto, ja silla, etta annoskuvauksessa ei todellakaan sanottu pihvista mitaan! Ilkkujille tiedoksi, etta olen syonyt hampurilaisia, jossa on pihvin tilalla vain sienta, ja oletin, etta kyseessa oli samanlainen setti... Miten hyvauskoinen holmo sita valilla onkaan...
Yllaolevassa kuvassa hyva esimerkki amerikkaisten rakkaudesta iskulauseita kohtaan. En tieda, ylpistyinko kenties liikaa tuon oluen seurauksena, vai mika oli syy siihen, etta hieman nousi nuo promillet paahan! Eisssaakeli, sama fiilis kuin 16-vuotiaana, kun tuli kotiin hieman nauttineena, ja pyrki kompensoida haparoivia askeliaan pitamalla silmia mahdollisimman auki, ettei antaisi juopunutta vaikutelmaa. Koneeseen istuttuani yritin nukkua, mista ei tullut mitaan, koska maailma alkoi valittomasti pyoria silmat sulkiessa. Myohemmin illalla tata seurasi asianmukainen nausea. Saattoi kylla johtua myos tuosta sienihampparista.
Kiitospaivan aamu nayttaytyi kauniina ja lampoisena, mika vihastutti kaikkia. Lunta olisi pitanyt saada. Kaytin tilaisuuden hyvaksi ja harjoitin lempiharrastustani eli kuljeskelua. Kaikki oli hyvin seesteista ja liput liehui totuttuun tapaan. Joku maanmieskin naytti asettuneen samaan taajmaan:
Kiitospaivan illallista vietettiin sitten perheen tyttaren kotona. Kuvan hirvi kavereineen toivotti vieraat tervetulleeksi (olohuoneeseen oli sovitettu myos nelja peuravainaata). Isanta ja lapset harrastavat metsastysta, ja 2012 oli siina mielessa juhlavuosi, etta perheen elainlaakriksi aikova 12-vuotias tytar ampui tana kesana ensimmaisen peuransa.
Ruoka oli odotetun herkullista, ja kaikki ihailivat syomistaitojani. Seurakin oli hyvaa, mukana oli myos isannan sukua, joka oli riemastuttavan aanekasta. Jopa isannan sisko, josta minua oli etukateen varoitettu ("hirvean kateellinen ihminen"), oli miellyttava. Ateria nautittiin hieman yllattaen paperilautasilta, mika ei toki makuun vaikuttanut, mutta ehka tunnelmaan, jonka olin kuvitellut juhlavammaksi. Alla kuva jalkiruokapoydasta, kaikkea oli tietenki anheen ihmisen paastava maistamaan. Suosikkini oli joko kurpitsapiiras, tai kuvasta puuttuva suklaamoussepiiras.
Kiitospaivan jalkeen olikin jo korkea aika alkaa viritella jouluvaloja ja muita asiaankuuluvia koristuksia. Jotkut olivat paasseet hyvaan vauhtiin tatakin aiemmin. Harmi, etten tajunnut ottaa yhtaan kuvaa illalla, jolloin valojen ylenpalttisuus kavi paljon paremmin selvaksi kuin paivalla. Tassa nyt kuva yhdesta, viela aika hyvan maun rajoissa olevista pihasta. Koska kadut on paljon kotimaata huonommin, tai useimmiten ei ollenkaan valaistuja, niin overitkin jouluvalot mukavasti piristavat maisemaa.
Kavimme myos nostalgisoimassa aika monen muun ihmisen kanssa Bronners'n joulukaupassa, joka on lajissaan maailman suurin. Kaupan sahkolasku yhdelta paivalta on kuulemma pyoreasti 1200 dollaria. Siis yhdelta paivalta! Ja sahko on taalla viela suhteellisen halpaa.
Maailman suurimmasta joulukaupasta voi toki odottaa loytyvan sopivan joulupallon niin hierojalle kuin kiropraktikollekin. Veikkaan, etta naa menee kuin kuumille kiville!
Ja mika tuuri kavikaan, kun samalta reissulta loytyivat viela rasvattomat kahvinpurutkin! Oi onnenpaivaa!
Joulukuusi oli myos saatava. Taalla sen saa kayda omin pikku katosin sahaamassa kuusifarmilta. Vain tunnin etsinnan jalkeen loytyi kuusi, joka oli tarpeeksi suuri.
Mita tahan nyt kirjoittaisi... Kuva noyryyttaa enemman kuin tuhat sanaa. Eika nayta ollenkaan silta, etta minut olisi pakotettu tuohon poseeraukseen.
Viime nakemasta perheeseen oli hankittu kaksi uutta perheenjasenta. Aivan ihania pikku karvanaamoja! Olen taalla kampuksella karsinyt paitsi olut-, myos lapsi- ja elainvajeista. Ainoat elaimet, joita taalla nakee, on oravat, ja niita on paljon naita vaikeampi halata.
Vuodenajan vaihtuminenkin sattui mukavasti talle reissulle: tullessa kaunis syksy vaihtui viimeisena paivana...
...ihan viralliseksi talveksi! Huomaa ikkunassa allekirjoittaneen vuonna 2006 lahjoittamat enkelit, jotka ovat kuulemma roikkuneet siina siita lahtien (= paniikissa kaivettu vintilta viikko sitten).
Detroitin lentokentan sushibaarissa minut ohjattiin jouhevasti invalidipaikalle. Rasismia?
Lentokoneessakin oli turvallinen olo, koska Delta tarjoaa pahan paivan varalle paitsi pelastusliivit, myos tallaisen kelluvan istuintyynyn. Sen sijaan Chicagon reissulla saimme huomata, etta United Airlines oli paatynyt saastamaan tassa menoerassa ja tullut siihen tulokseen, etta pelastusliiveja ei oikeastaan tarvita, vaan tyyny riittaa aivan hyvin. Kiittaen...
Etta sellanen reissu talla kertaa! Nyt olis enaa kuusi tavallista koulupaivaa, loppukokeet ja New Yorkin retki ennen kotiinpaluuta. Tavallaan ootankin jo sita, mutta paiva paivalta kay myos selvemmaksi se, miten paljon tulen tata paikkaa ja etenkin naita ihmisia kaipaamaan. Semmost se on, elama! Nyt hyvaa yota tanne ja huomenta sinne, palataan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti