Matalalla profiililla Memphisiin: reissu taynna lahimmaisenrakkautta.

Paatettiin tyttojen kanssa vetasta viela viiminen yhteiskiertue talta vuodelta ja taraytettiin vuorokaudenmittainen tasmaisku Memphisiin, joka sijaitesee vierusosavaltio Tennesseessa kolmen tunnin ajomatkan paassa.

Matka alkoi hyvissa ajoin lauantaiaamuna klo 3.45, kun astuimme taksiin, joka kuljetti meidat Conwaysta Little Rockiin bussipysakille. Niin, tai siis hauska lappahan oli se, etta mitaan varsinaista bussipysakkia ei ollut, oli vain osoite, eika perille saavuttaessa mikaan viitannut siihen, etta Megabus tulisi meidat poimimaan sielta mina hetkena hyvansa. Taksikuski oli sita mielta, ettei halunnut jattaa meita sinne yksin keskella yota, vaan paatti jaada odottamaan bussia meidan kanssa, ja odottikin sitten sen vajaan puoli tuntia, koska Megabus oli rennosti myohassa.

Meillehan oli etukateen kerrottu, etta ainoastaan todella koyhat menee taalla bussilla. Halpaa se olikin, Memphisiin sai kympilla edestakasen kierroksen, etta siina mielessa ei sitten nostettu hirveeta mekkalaa pikku myohastymisesta. Niin sitten me kolme ja pari tusinaa afroamerikkalaista kiidettiin sakkipimeassa aamuyossa kohti Memphisia. Meikalla oli mukana antiikkinen iPodini, joka oli edeltavan kerran ollut kaytossa ilmeisesti joulukuussa 2010. Jotenkin hyvin hajanainen ja epatodellinen fiilis oli, kun kuuntelin nuoren Vesa-Matti Loirin tulkintaa Eino Leinon Nocturnesta bussin kaasuttaessa halki syvan etelan, ja vieressa nukkuvan naisen nojatessa pikkuletitetyn paansa olkaani. Samalla hetkella tunsi itsensa aarimmaisen suomalaiseksi, toisaalta taas aisti tavallista selkeammin jonkin syvemman yhteyden paallisin puolin taysin erilaisten kanssamatkustajiensa kanssa.

Memphisiin saavuttiin auringonnoustessa. Heti kavi selvaksi, etta kyseessa oli aika erilainen kaupunki kuin mikaan, missa oltiin aiemmin oltu. Kaikki tuntui olevan jotenkin rapistunutta ja 60-lukulaista. Ja hygieniapuolessa oli keskimaarin jonkin verran toivomisen varaa. Kaytettiin rohkeasti bussiaseman vessaa, minka seurauksena tuli fiilis, etta varmaan kannattaisi kayda sukupuolitautitesteissa. Sen jalkeen lahdettiin tutustumaan kaupunkiin. Seisottiin hetki bussiasemalla muutaman muun kanssa, ja eikos siihen kohta tullut harmaatukkainen afroamerikkalaisnainen kysymaan, etta minne ollaan menossa. Kerrottiin sen kadun nimi, minne pyrittiin, ja han sitten ohjasi meidat ja muutaman muun tyhjaan bussiin, joka sitten ajoi meidat just sinne, minne oltiin toivottu, eika jostain syysta ottanut edes maksua. Ei oikein ymmarretty koko kuviota.

Varhaisaamuisessa keskustassa oli poikkeuksellisen vilkas meininki, koska Memphisissa oli tuona paivana maraton. Joka puolella tervehenkisia ja pirtsakoita ihmisia. Katteltiin sitten hetki sita meininkia, jonka ytimessa oli Memphisin "top 10 must-see nahtavyyksien" sijalla 6 olevan AutoZone Park -baseball-kentta. Hir-veen vaikuttava kohde kaiken kaikkiaan.

Kylla tata ihmetta lahtis kattomaan kauempaakin!

Saatiin aika nopeasti tarpeeksemme naista terveysintoilijoista, ja paadyttiin nauttimaan kunnon aamiaisbuffet laheisessa ravintolassa. Noemie veti pokkana omia evaitaan, eika tarjoilijat vaivautunu paheksumaan. Aamiaisen jalkeen paatettiin katsastaa samaisen must-see-listan sijalla 4 suositeltu Peabody-hotellin ankkamarssi ("There's nothing like it!"). Hirvee maara ihmisia me mukaanlukien keraantyi klo 11 hotellin aulaan katsomaan kun viisi ankkaa marssi jonossa aulan suihkulahteeseen ja ui siina noin minuutin ajan. Jatti sanattomaksi. Taalla tavattiin myos nelikymppinen hotellivirkailija Todd, joka kertoi voivansa jarjestaa meille ilmaisen sisaanpaasyn lempibaariinsa. Se kortti jatettiin kuitenkin kaantamatta, vaikka Todd lupasikin menon olevan aivan kreisia.

Vilkkainta keskustaa keskipaivalla.

Ankkaspektaakkelin jalkeen lahdettiin etsimaan listan kolmossijalla keikkuvaa National Civil Rights -museota, joka on rakennettu siihen motelliin, jonka parvekkeelle Martin Luther King ammuttiin vuonna 1968. Taa oli mielenkiintonen kokemus oikeesti, joka valoi meihin uskoa paremmasta huomisesta. Vaikka valilla tuntuu toivottomalta, kun miettii kaikkia maailman epaoikeudemukaisuuksia, niin aika paljon ollaan kuitenkin suht. vastikaan menty vaikkapa naissa ihmisoikeusasioissa eteenpain. Ensisijaisestihan se tuntuu jarkyttavalta, miten tuoreita monet naista "edistysaskeleista" mutta antaa se toivoakin, etta kylla me ajan kanssa paastaan naista muistakin epaoikeuksista eroon.

MLK edusti samaa vakivallattoman vastarinnan perinnetta kuin Gandhi ja Jeesuskin.

Loppupaiva sitten kierreltiinkin ympari Memphista. Tavattiin hienoja ihmisia, kuten Madeleine, joka neuvoi meille miten paastaan Mid-Towniin, jota meille oli suositeltu. Han antoi myos numeronsa ja kaski soittaa, jos sohvasurffausemanta Katen kanssa tulis jotain haikkaa, etta han sitten ottaisi luokseen yoksi. Hieno tyyppi oli myos taksikuski Dave, 36-vuotias yksinhuoltaja, joka opetti meille ajamisen ohessa, miten tanssitaan, ja ehti matkan aikana myos kosimaan meikalaista. Jain kuitenkin viela harkitsemaan. Ehka vaikuttavin kohtaaminen oli kuitenkin se pariskunta, joka naki, miten me myohastyttiin bussista, ja tarjoutui ajamaan meidat maaranpaahamme, mika tiesi heille puolen tunnin lisalenkkia. Mista naita laupiaita ihmisia oikein sikiaa? Tan jalkeen oltiin yhta mielta siita, etta vaikka Kate paatyis raiskaamaan meidat kaikki, niin jaatais silti plussan puolelle kaiken osaksemme koituneen ystavallisyyden vuoksi.

Ehka osasyy ihmisten avuliaisuuteen on se, etta me ollaan ehka vaarattomimman nakoinen kolmikko ikina.

Miljoonakaupungiksi Memphis vaikutti paivasaikaan melko kuollelta, mutta illalla kaikki oli toisin. Maratoonarit ja muut kompivat koloistaan, minka seurauksena koko paakatu Bealy Street tulvi ihmisia. Livemusiikki soi kadulla ja melkein joka ravintolassa, pikkupojat tekivat mielettomia akrobatiatemppuja, ja porukka veti barbequeta ja olutta kaksin kasin. Paadyttiin illallistamaan kuunvalossa sympaattisessa irkkuravintolassa, jossa meininki oli riehakasta ja musiikki mahtavaa:

Beer is the proof that God loves us and wants us to be happy.

Ja kuten paivan teemaan sopi, Kate ja poikaystava Cory ystavallisesti hakivat meidat keskustasta, tarjosivat ajatustenvaihtoa ja yosijan, ja lopulta palauttivat meidat aamuyhdeksalta bussipysakille. Vanha kunnon Megabuskin oli ainoastaan 10 minuuttia myohassa. Little Rockiin saavuttiin kuitenkin hieman enemman myohassa, koska loppuvaiheessa kavi ilmi, etta kuskin ohjeistus oli pettanyt ja han ei tiennyt, miten Little Rockin paastaan ("Does anyone know how to get there? Does anyone have an iPhone? Does anyone have the address?). Saalitti poloinen. Noo, mikas siina, meilla oli osoite ja jollain toisella oli iPhone niin perille paastiin, ja takaisin Conwayhin meidat haki yksi tuttumme, jota hadin tuskin tunnetaan.

Etta huuli on taas pyoristynyt kaiken taman ystavallismielisyyden edessa. Sen vuoksi olokin on jotenkin jouluinen, vaikka lunta sun muita taalla ei olekaan. Nyt sitten edessa vika kokonainen viikko Arkansasissa, jossa ruusupensaatkin kukkii viela aivan pokkana. Edessa huomenna viiminen koulupaiva ja sitten loppukokeet. Yritan virittaytya tunnelmaan taysilla, silla seuraavat kokeet odottaakin sitten ensi syksyyn asti. Hauskaa alkanutta joulukuuta sinne, palataan taas!

J