New York nähty!

Kuten jo ainakin Facebook-ystäväni ovat saattaneet huomata, olen palannut ruotuun! Maanantaina saavuin Suomen kamaralle reilun neljän kuukauden jälkeen, puheissani tämä on kääntynyt jo sujuvasti jenkkivuodeksi. Käytännössä sama. Helsinki-Vantaalla kohtasin naisista ihanimman eli Reija F. Jarkkolan pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Oi sitä onnentunnetta! Mutta ei mennä siihen vielä, vaan palataan hetkeksi lähimenneisyyteen, ja debyyttiini New Yorkin seurapiireissä.

Koska olen moderni ja itsenäinen nainen, niin ei ollu mikään juttu lähtee yssikseni valloittamaan tuota uuden maailman kihisevintä muurahaispesää, jossa unelmat toteutuu ja kaikkee on. Se, että oli ekaa kertaa reissussa ihan ittensä kanssa, ja vielä tällaisessa siirtymisvaiheessa, antoi tietenkin oman säväyksensä matkaan. Jotenkin kaikki ihmisten lomailun hassuudet tulee yksin reissatessa niin paljon selvemmin esille. Eikös se nyt ole vähän huvittavaa, että ihan normaalitkin ihmiset on valmiita sietämään hirveetä rahastusta ja väenpaljoutta vain päästäkseen kuvaamaan omalla kamerapuhelimellaan ne samat kohteet, jotka on jo triljoona kertaa ikuistettu jonkun toisen vehkeillä, ja usein vielä tuntemaan mielihyvää näistä kokemuksista.

Tästä kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, kuinka moni hullu oli änkenyt tuonne meikän lisäksi kuvaamaan tuota Rockefeller Centerin joulukuusta, arviolta 100 000.

Niin kuin aiemminkin olen tainnut mainita, niin minusta on yleensä hauskempaa viettää aikaa päättömästi luuhaillen ympäri kaupunkia, kuin seurata jotain hyvin suunniteltua ohjelmaa. Saattaa toki johtua siitäkin, että olen vain yksinkertaisesti liian laiska sellaista suunnittelemaan. Mutta laiskalla on tässä tapauksessa myös halvimmat huvit. Esimerkiksi Central Parkissa taisin viettää sellaiset neljä tuntia vain haahuilemassa ympäriinsä ilman sen suurempia saavutuksia. Mutta mitäpä sitä olis muuta kannattanut tuollaisena uskomattoman kauniina päivänä tehdäkään? Onnekseni viimeistä päivää lukuunottamatta kaikki päivät olivat yhtä uskomattoman kauniita. Laskelmieni mukaan pelkästään kävelin joka päivä sen 7 - 10 tuntia, mikä neljän kuukauden päätoimisen passiivisuuden jälkeen vaati sitten veronsa kuuriluontoisen ibuprofeiinin muodossa.

Melko uniikki otos tämäkin.

Jengi aivan irti luistinradalla.

New Yorkhan on edelläkävijäkaupungin maineessa esimerkiksi siitä syystä, että pormestari, multimiljardööri Michael "Mike" Bloomberg on ottanut ylipainohärkää sarvista ja yrittää pakottaa nykiläiset terhehenkisimpiin elintapoihin. New Yorkissa vastikään kiellettiin mm. jättikokoisten virvoitusjuomien myynti. Turha varmaan edes todeta, että porukka ei suoranaisesti hyppinyt riemusta - tämähän rajoittaa brutaalilla tavalla ihmisen henkilökohtaista valinnanvapautta. Mutta kun on multimiljardööri, niin yleisestä mielipiteestä ei niin tarvitse välitttää. Luin joskus jutun kyseisestä tyypistä, ja hänellä vaikutti ihan olevan näkemystä. Tavoitteenaan kuulemma on, että kauden lopussa kannatusluvut ei saa olla lähelläkään sitä satasta, koska se merkitsisi sitä, että olis tehty liian paljon turvaratkasuja ja kompromisseja. Hänkin on siis sitä mieltä, että monesti kansa ei tiedä, mikä on sille parhaaksi. Mutta viime aikoina Mikellakin on ilmeisesti vähän lähtenyt mopo keulimaan, oli mm. kieltänyt ruuan jakamisen kodittomille sillä perusteella, että tässä ei pystytä valvomaan jaettavan ruuan rasva- ja sokeripitoisuutta, jotka voi yllättäen olla aivan liian korkeita. Että tuota...

Miken käsialaa ovat myös nuo ketjuilta vaadittavat kalorilaskelmat hintalapuissa. Kieltämättä vähän vähensi syömähaluja. Miten voi olla yhdessä kakkusiivussa 780 kaloria??

Mutta tein mä sitten kuitenkin vähän muutakin kuin vaan harhailin ympäriinsä. Kävin esimerkiksi katsomassa Charles Dickensin Joulutarinan teatteriversion. Sitten kulttuuri-ihmisenä kävin tietysti myös MoMA:ssa (ilmaseks pääsi perjantai-iltana). Täytyy kyllä myöntää, että siihen materiaaliin verrattuna Kiasman anti tuntui hyvinkin rationaaliselta ja valmiiksipureksitulta. Vaikka aina kuulostaakin niin hölmöltä vääntää kättä siitä, mikä on taidetta, tai huudella miten "itekin osaisin tehä tollasen", niin vähän oli välillä usko koetuksella, että onko näissä oikeesti joku kantava ajatus taustalla. Kanssaobservoijien epäuskoisita katseista päätellen en ollut ainoa. Onneksi yläkerroksissa oli esitteillä myös perinteisempiä teoksia, joista nauttimiseen meikälisen aivokapasiteetti oli riittävä. Tapasin siellä myös Bradleyn, lakimiehen, joka näytti enemmän pilvipäiseltä rantapummilta. Hän oli loistava tuttavuus! Hänen kanssaan sitten kierrettiin ja analyisoitiin asiantuntevasti teoksia, hänestä oli hienoa se, miten minä en ollut sisäistänyt amerikkalaista myötäilykäytäntöä, vaan kerroin aina rehellisesti, jos mielestäni hän oli jossain väärässä (eli toisin sanoen piti todennäkösesti minua vähän hemmetin ärsyttävänä tyyppinä).

Tämmöseks tää on menny, asiakkaat joutuu itsekin osaksi taideteoksia.

Muitakin hienoja tuttavuuksia mahtui matkaan. Yhtenä päivänä lounaalla seuraani lyöttäytyi meikäläistä kymmenisen vuotta vanhempi Tammy, floridalaisnainen, joka oli myöskin yksin maktalla. Olin ekaks vähän että kiitos, kun hän ilmoitti haluavansa kierrellä kanssani, mutta sitten aattelin, että mikäs siinä. Mukavaksi ihmiseksi paljastui, niin kuin ihmiset yleensä. Jonkin verran huumoriarvoa löysin siitä, miten hän suunnilleen ensi töikseen ilmoitti olevansa eronnut, mutta onnekas siinä mielessä, ettei ole ruma tai lihava. Hänestä minä olin myös maailman rohkein, koska yövyin hostellissa ja vielä Brooklynissä! Yhdessä sitten kierreltiin ympäriinsä, käytiin luonnonhistoriallisessa museossa, ja päästiin myös tositoimiin kun yksi juopunut tonttu-ukko päätti pudota Central Parkissa meidän edessä kolmen metrin korkeudlta maahan ja kouristaa. Olinkin jo melkein unohtanut, että lääketiedehän se meikän päätoiminen kiinnostuksen kohde on. 

Ei varsinaisesti ollut millään hienostoalueella meikäläisen majapaikka.

Tammy oli myös innokas valokuuvaamaan; hänen ansiostaan minulla on nyt suuri määrä kuvia itsestäni seisomassa milloin minkäkin kohteen edessä. Tässä ollaan Brooklyn Bridgella.

Se, mikä New Yorkissa jotenkin tavallista voimakkaammin löi avokkaalla molemmille polkille, oli se hillitön materialismikarnevaali, minkä kourissa nykymaailma rimpuilee. Sille, missä määrin kulttuurimme keskittyy yksilön ulkonäön vaalimiseen, en keksi mitään muuta kuvaavaa termiä kuin kulttuurin rappio. Ei mene meikäläisen päähän, ei sitten millään, miten ihmiset on valmiita maksamaan vaatteista, koruista ja asusteista aivan käsittämättömiä summia. Siis vaikka oliskin päässyt elämässään siihen pisteeseen, että rahaa on niin paljon, ettei sillä oo enää mitään väliä, niin eikö kuitenkin keksis jotain parempaa kohdetta, ihmisiä kuolee joka päivä nälkään Yhdysvalloissakin. Lieventääkseni 5th avenuen ostoshysterian aiheuttamaa ahdistusta, kävin vähän huvittamassa itseäni muutamissa hienostoliikkeissä. Niissä vallitsee niin harras tunnelma! Myyjiä on enemmän kuin asiakkaita, myyntiartikkeleita vain kourallinen ja kaikki niin virallista, niin virallista. Olin muka tutkivinani vakavasti joitain überchiceja laukkuja ja kysyin myyjiltä, että paljonko maksaa. Hinnan kuultuani katsoin väheksyvästi laukkuja ja ilmoitin, että "Too cheap for me." Yleensä myyjät lopulta tajusi, että vitsailen, mutta se ilme niiden naamalla sekuntti ennen sitä, se oli kyllä näkemisen arvoinen.

Oiskohan sitä kuitenkin kauheen paljon onnellisempi, jos vetelis ympäriinsä tollasissa vermeissä. Onhan se mahollista.

Ostoskaduilla oli paitsi superkalliita liikekitä, myös superhienoja kirkkoja niiden välissä. Sunnuntaiaamuna satoi, ja päätin hetken mielijohteesta poiketa yhteen niistä, koska näin että siellä oli meiningit alkamassa. Kävin syksyn aikana kavereitteni mukana kirkoissa enemmän kuin varmaan yhteensä kymmeneen vuoteen: ainakin metodisti-, baptisti-, katolilais- ja luterilaiskirkoissa. New Yorkissa kävin sitten ilmeisesti episkopaalikirkossa. Kirkon merkitys yhteisönä ja hyväntekijänä on Yhdysvalloissa korostunut sen vuoksi, että yhteiskunnan turvaverkko on läpensä reikäinen. Selkeä ero kotimaan systeemiin on myös se, että kirkko ei kerää veroja, vaan haalii jatkuvasti uusia lahjoituksia kävijöiltä, mikä tuntuu jotenkin asiaankuulumattomalta, mutta jotenkinhan niidenkin on rahoitettava toimintansa. Hieman naurahdin yhdelle vetoomukselle, jossa pyydettiin lahjoittuksia, koska "the Great Organ is on the verge of catastrophic failure". The Great Organ tarkoitti kuitenkin tässä yhteydessä urkuja.

Tuo viimeinen jumalanpalvelus oli yksi koskettavampia kokemuksia koko aikana. Se kiihkoton intensiteetti, millä pappi puhui kaksi päivää edeltävästi sattuneesta Connecticutin tragediasta, oli hienointa pitkään aikaan. Kun siinä sitten nyyhkittiin rinnakkain, minä ja pari raavasta miestä, niin siinä jotenkin kiteytyi se tärkein, mitä tästä vaihtoajasta jäi käteen: ymmärrys siitä, että tosiaan ollaan kaikki samaa sakkia, välittämättä siitä, miten outoja tapoja ja uskomuksia itse kullakin milloin mistäkin on. Kaikki meistä tekee aina parhaansa, niin omituislta kuin se välillä tuntuukin. Sen tajuaminen tekee elämästä aika paljon helpompaa, häviää tarve ärsyyntyä ja vihastua jokaisesta vääryydestä, minkä kohtaa. Tietenkään se ei tarkoita sitä, etteikö maailmaa pitäisi yrittää muuttaa, ja löytää niitä parempia tapoja tehdä parhaansa, mutta sen voi myös tehdä ilman aggressiota. Silloin keskittyykin todennäköisemmin siihen varsinaiseen epäkohtaan, eikä vain yritä antaa takaisin oman loukatun egonsa puolesta. Tuon tajuaminen on yksi juttu, muistaminen ja sisäistäminen toki ihan toinen, mutta harjoitus toivottavasti tekee tässäkin mestarin.

On ollut todellinen ilo saada jakaa teidän kanssa tämän vaihtoajan kuulumisia. Nyt on sitten aika keskittyä nauttimaan tästä joulusta ja kuulemaan, mitä teille kaikille kuuluu. Joulun jälkeen sitten onkin vuorossa seuraavat seikkailut: tammikuussa ensin Filippiinit ja Kiina, sitten kutsuu muutamaksi viikoksi Pyhäjärven terveyskeskus, minkä jälkeen vuorossa ovat Dominikaaninen tasavalta ja Costa Rica. Sitten jos vielä Eurooppan kiertueelle pääsee, niin sen jälkeen varmaan alkaa matkanteko riittää vähäksi aikaa. Tai no kattellaan nyt... Mutta nyt joka tapauksessa toivotan suosikkiartistini Robinin kanssa teille kaikille mitä kauneinta, iloisinta ja ihaninta joulua! Palataan taas!