Nähty maailma

Aikaa viimeisimmästä blogimerkinnästä on kulunut jo niin kauan, että moni (itseni tähän joukkoon lukien) ehti jo huokaista helpoituksesta. Tämä ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä eilen paluulennolla istuessani päätin, että jonkinlainen synteesi kaikesta talven aikana koetusta voisi olla paikallaan ennaltaehkäisevän mielenterveystyön hengessä, joten tämmöseks tää taas meni.

Jenkeistä paluun jälkeen olen siis jatkanut välivuoden viettoa omaperäisesti reppureissaamisen hengessä. Tämä oman sukupolveni vastine Kanarian-lomille on nykyään ehkä rippikouluakin merkittävämpi aikuistumisriitti ja elämisen tehokeino, jonka tarkoituksena on levittää horisonttia, tarjota tilaisuus ottaa niin tsillisti kuin suinkin, ja toimia kasvualustana uusille hauskoille kokemuksille, joista voi sitten hakea lohtua kun linkoutuu siinä surullisenkuuluisassa oravanpyörässä.

Omissa ympyröissäni matkailu on varmastikin niitä suosituimpia harrastuksia, kaikissa ikäryhmissä. Suunnitelmiini käydä vähän tutustumasa Väli-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan suhtauduttiin mahdollisimman myönteisesti ja kannustavasti. Että kyllä nyt kannattaa lähteä, kun on mahdollisuus ja vielä kerkiää, pian on yhtä jos toista riippaa ja roikkujaa, nyt menet ja näet ja koet sitä maailmaa ja makaat siinä riippumatossa! Vertailukohteena yhden jenkkiystäväni isää käyttäen tiesin, että myös toisenlainen näkökulma on olemassa. Muistan, miten kertoilin hänelle matkasuunnitelmistani, joihin hän reagoi lähinnä nihkeällä puolihymyllä, jolloin totesin, että tällainen meininki kuulostaa hänestä varmaan melkoiselta laiskottelulta, eikä hän vaivautunut tätä kieltämään. (Hän oli jälkeenpäin myös ilmaissut huolensa, että hänen poikansa saa minulta yhtä sun toisia huonoja vaikutteita. Tiietään nää psykiatrit.) 

No, nyt on sitten reissut takana ja aika pysähtyä miettimään, että kaikkee sitä tulikaan tehtyä. Ainakin tuli veneiltyä kuvankauniissa maisemissa, snorklattua merikilpikonnien kanssa, katsastettua tusinan verran vesiputouksia, luolia ja laguuneja, sukellettua, opeteltua pelaamaan tennistä ja golffia, ajettua mönkijöillä, vedettyä köysiradoilla, hypättyä benjihyppy, surffattua (tai no lähinnä raahauduttua siellä aallon pohjalla), melottua, ihmeteltyä apinoita, meritähtiä ja pesukarhuja, ja joka puolella juoksevia gekkoja, uitua merissä, joissa ja kuumissa lähteissä, syötyä riisiä riittävästi yhden elämän tarpeisiin, syötyä ravintoloissa riittävästi yhden elämän tarpeisiin, istuttua hevosen, tricyclen, taksin, bussin, lentokoneen ja joidenkin määrittelemättömien kulkuvälineiden kyydissä, otettua liian monta taiteellista kuvaa auringonlaskusta, luettua kymmenen hyvää kirjaa, juotua kauhea määrä mojitoja, tavattua lukemattomia saksalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia, yhdysvaltalaisia, kanadalaisia, hollantilaisia ja norjalaisia, jotka ovat nyt sulaneet yhdeksi nimettömäksi massaksi, vaellettua kukkuloilla, viidakossa ja lukemattomilla rannoilla, koettua turistiripuli, turistiripulin paluu ja turistioksennustauti, ruhjottua nilkan lateraaliligamentit, ruhjottua ne uudestaan, käytettyä omat, lainatut ja varastetut rahat, pakattua ja purettua rinkka tuhat kertaa, tai siltä se ainakin tuntui, ja kyllä, maattua myös siinä riippumatossa.

Mukana matkassa minulla oli - anteeksi, kun tämä kuulostaa hirveältä paskalta, mutta en osaa sitä paremminkaan sanoa - aivan huikeita ihmisiä. En ala nyt kaikkia erikseen luettelemaan, tiedätte kyllä keitä olette. Erikoismaininnan ansaitsevat kuitenkin minua kaikkein kauimmin kestäneet Hanna-Kaisa "Kaivo-HK" Heikkilä ja Suvi "Suppo" Koivisto. Voin suositella heitä kaikille, osaavat pitää hauskaa eivätkä vinise turhasta. Esimerkkinä voisin kertoa tarinan Filippineiltä. Olimme Suvin kanssa siirtymässä pikkuiselta saarelta seuraavalle, oli aamuyö, meri myrskysi ja oli pimeää. Venettä ohjasi paikallisen varhaisteinin ja eläkeläisen muodostama tehokaksikko, me istuimme kyydissä päällä pelastusliivit, jotka olisivat pystyneet kannattelemaan ehkä pehmolelua. Meidät oli "suojattu" vedeltä epämääräisen hajuisella pressulla, jonka haju säilyi iholla monta päivää, ja josta ei mitää apua ensimmäisten sekuntien jälkeen ollut, sillä vettä tyrskysi jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta.  Kun taas yksi aalto huuhtoi meitä, mietin, että todennäköisesti Suppo kiroaa parhaillaan sitä päivää, kun suostui kanssani tällaiselle retkelle lähtemään, mutta sitä vastoin hän vain huudahtikin suppomaisella nuotilla, että "Ihanan lämmintä tää merivesi!" 

Olen vakaasti sitä mieltä, että lomalla keskimääräinen ihminen pääsee jotenkin lähemmäksi sitä todellisinta itseään. Tämä tarkoittaa tietynlaista taantumista. Yhtäkkiä huomaa tuijottavansa huuli pyöreänä kasveja, ihmisiä ja eläimiä, jotka arjessa ohittaisi kertavilkaisulla, vierailevansa paikoissa, joihin rinnastettavia on kotimaakin pullollaan, mutta jotka eivät arjessa jaksa juuri kiinnostaa, ja huudahtelevansa niinkin teräviä huomioita kuin "Kato, miten noi linnut lentää jotenkin tosi alhaalla!" Kun elämästä heitetään pois ne tutut perustäytteet, koulu, työ, harrastukset, sitä kehittää siihen jotakin muuta. Toki tällainen täydellinen hyödyttömänä oleminen voi myös ahdistaa. Että ei jumalauta, meikä täällä ihmettelee perhosta jossain viidakossa. Mutta sitten ymmärtää, että on tää tekemisistä riippumatta yhtä mielenvikast läpänderii tää koko ihmisen elo, kun sitä oikein rupee tarkastelemaan. Kaikki on jonkinasteisesti naurettavaa. Jos tuolla on jotain jengiä istumassa pilven reunalla, niin ne nauraa kyllä ittensä kipeiks joka päivä meidän meininkiä katellessa, riippumatta siitä miten tärkeitä juttuja me kuvitellaan tekevämme. Ja niin kuin Albert Einstein sen joskus kiteytti, voi elämän elää kahdella tavalla: niin että kaikki on ihmettä, tai niin, ettei mikään ole.

Tällaiseen tyhjäntoimittajuuteen liittyy valitettavasti se, että joutuu kohtaamaan oman itsensä kaikkine puutteineen tavallista kirkkaammassa päivänvalossa. Ei ole aina mukavaa katsella sitä tyyppiä, joka itsestä kuoriutuu kun riisutaan pois kaikki arkiroolit ja tutussa ympäristössä luovimisen helppous. Sieltä paljastuu nimittäin välillä todella raivostuttava tyyppi. Sellainen, joka ärsyyntyy ihan mitättömistä asioista, kuten huonosti toimivasta nettiyhteydestä, liian hitaasti kävelevistä ihmisistä tai ruotsalaisista, jotka eivät osaa puhua omaa kieltänsä niin, että siitä sais mitään selvää. Se tyyppi myös vaipuu omiin ajatuksiinsa muiden seurassa, eikä osaa pysyä läsnä nykyhetkessä. Ehkä kaikkein ikävintä on huomata se, miten helposti se tyyppi sortuu stereotyyppiseen ajatteluun, miten se epäilee kaikkien motiiveja ja pelkää sitä, mitä se ei tunne. Vaikka matkustamisen pitäisi avartaa, niin monesti se myös kapeuttaa, ja vain vahvistaa sitä illuusiota, että minä olen erillinen, erilainen kuin kaikki muut tai ainakin nämä toisenlaiset ihmiset. Ei kai se ollut se tarkoitus, vaan päinvastoin huomata, että me ollaan kaikki yhtä ja samaa perusolemusta, vähän eri meikit ja meiningit, mutta pohjimmiltaan samaa höttöä. Valitettavasti kuitenkin tällaiset lyhyet pyrähdykset vieraassa kulttuurissa vain tuppaavat vahvistamaan  vanhoja stereotypioita, koska aikaa ei ole riittävästi niiden tuhoutumiseen. Turistina ei koskaan pääse oikein kokemaan sitä todellista arkea, missä paikalliset elävät - eihän lomalle mitään arkea tultu elämään - ja näin ollen ymmärrys siitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, jää helposti ohueksi.

Kun mietin, että mitä tästä kaikesta lopulta jäi käteen (surffausarpien lisäksi), niin en keksinyt mitään vähemmän kliseistä ja maailmaasyleilevää kuin aika mittava kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että sai taas nähdä sen verran maailmaa, että ymmärsi, miten vähän sitä vasta on nähnyt maailmaa, ja miten vähän ymmärtää yhtään mitään yhtään mistään. Kiitollisuus myös siitä, että mulla on tollasia ystäviä, jotka lähtee mun kanssa tällasille reissuille, ja jotka jaksaa nauraa, kun kerron saman huonon jutun sadannetta kertaa. Ja viimeisimpänä kiitollisuus siitä, että saa palata tänne Suomeen, jossa asiat on maailman mittapuulla mitattuna niiiiin hyvin, että se on välillä petollisen helppo unohtaa.

Kiitos myös kaikille teille, jotka olette myötäeläneet näissä reissuissa ja lukeneet ja antaneet palautetta näistä meikäläisen jutuista, olette monesti piristäneet mun päivää. Nyt voin luvata, että tää blogi hiljenee, ja meikä siirtyy siisteihin sisähommiin Itä-Suomeen ja lopettaa vähäks aikaa tän maailmalla pelleilyn. Häpäisy ei toki mihinkään tule loppumaan. Mutta nyt se on soronoo!