Myrskyvaroitus!

Täällä on satanut vettä! Monta tuntia! Ihmiset ovat toistaiseksi pysyneet melko rauhallisina, mutta pieni hätäännyksen katku kuitenkin leijuu ilmassa. Mitä jos tulee tulva? Mitä jos taivas repeää? Onneksi on kumisaappaat, jotka luovat turvallisuuden tunnetta. On muuten todella outo fiilis, kun on pimeä, sataa ja lämpötila on +30 °C, kuten eilisiltana oli, eilen tämä koettelemus siis alkoi. Kerhojen (sisätiloissa pidettäviä) kokouksia peruttiin, koska sade. Dekaani laittoi rauhoittavan sähköpostin, jossa kehoitettiin pysymään sisätiloissa. Ilmeisesti täällä ei sada kovin usein.

Tällä viikolla olen läpikäynyt tietynlaisen katharsiksen suhteessa edellisviikonlopun kokemuksiin. Olen ollut niin fiiliksissä erityisesti noista psykologian kursseista, että olen istunut kirjastossa enemmän kuin vuosiin. Tuon Abnormal Psychology -kurssin avulla olen diagnosoinut jo puolet suvusta, ja tässä ollaan vasta ahdistuneisuushäiriöissä. Hyvin mahdollista, että ystäväni Aarnen ennustus käy toteen, ja tulen täältä vain entistä sekavampana tyyppinä takaisin. En koskaan psykiatrian seminaareissa saanut tästä mielenterveysongelmista oikein mitään iloa, vaikka ajatuksen tasolla ne on vaikuttanut kiehtovilta. Noo onneks on vaan se yhdeksän viikkoa psykiatriaa edessä sitten ens vuonna...

Kirjaston aukioloajat vaatimattomasti klo 6.00 - 24.00.

Espanjan kurssi on myös ollut kiva mutta jonkin verran tehotonta menoa tahtoo olla. Opettaja on 65-vuotias syntyperältään chileläinen kaveri, jolta menee noin vartti läsnäolijoiden kirjaamiseen, toinen vartti omaelämäkerralliseen tarinointiin. Mukava mies mutta hyvin hajanainen. Tänään heilui luokan edessä miekan kanssa. Syy jäi epäselväksi. Ei vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Oli kertonut myös ympäriinsä sellaista tarinaa, että puhun neljää kieltä, yksi mun kaveri oli kuullut omalta ranskanopettajaltaan ja tuli tohkeissaan kysymään, että onko totta. Joo todella hyvin just puhun esim. ranskaa ja ruotsia, sanoin joskus historiassa opiskelleeni niitä. Mutta täällä vaikuttaa olevan niin, että jos osaa jollain kielellä numerot yhdestä kymppiin ja pari kirosanaa niin voi sanoa puhuvansa sitä. Samainen opettaja myös, ymmärrettävästi, kauhisteli polvieni mustelmia maanantaina. Vastasin, että "You should see my hips", johon hän että "I probably shouldn't." Tästähän on hauskuutta riittänyt ihailtavasti erityisesti ryhmän seksuaalisesti ylivirittyneiden nuorukaisten keskuudessa.

Noh, nyt siis edessä viikonloppu ja jos säät on ok niin huomenna lähdetään käymään Little Rockissa. Saattaa olla, että tänään on edessä myös pienimuotoista juhlintaa, kaverini tarjoutui diilaamaan meikälle olutta, olo on kuin 16-vuotiaalla... Mutta ei se mitään, koska kuten idolini AlisaLoveAtte, minäkin rakastan baardeja. Näillä ohjeilla on hyvä aloittaa viikonloppu. Palataan!

Shirttails 2012 ojeje!

Kun katsotte tän niin ette ehkä enää ihmettele, että se suostumuslappu piti allekirjoittaa kahdesti. Meikäläinen edustaa lähes koko ajan oikeassa etukulmassa.

Verta, hikeä ja törkyä eli perus fuksien tanssikisameiningit.

Tervetuliaisviikko huipentui eilen kampuksella järjestettyyn tanssikilpailuun. Voin kertoo, että kyseessä ei ollu mikä tahansa läpällä ja kännissä -henkinen kilpailu, vaan intensiivisyydessään, massiivisuudessaan ja kaksinaismoralismissaan ainutlaatuinen tapahtuma. Ilmassa todellakin oli sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.

Muistaakseni jo ensimmäisellä viikolla meille esitelmöitiin, mitä tuleman pitää: kyseessä on vuosittain järjestettävä kilpailu, jossa kaikki seitsemän dormia kilpailevat toisiaan vastaan. Voittajalle luvassa pysti ja mahdollisuus leuhkia voitollaan niin kauan kuin siltä tuntuu, vähintään koko opiskelujen ajan. Meille saarnanneet vanhemmat opiskelijat vannoivat, että kyseiseen tapahtumaan osallistuminen tulee olemaan super exciting ja tons of fun, muistelivat silmä kostuen omaa voittoaan, ja vakuuttivat, että kyseessä on paras kokemus koko heidän Hendrixissä olemisen ajalta. Samat asiat runnottiin tajuntaamme myöhemmissä yhteyksissä ainakin neljästi, niin kuin tapana tuntuu olevan.

Ennen kuin harjoitukset saatiin käyntiin, meidän piti allekirjoittaa lomakkeet, joiden mukaan osallistumisemme on vapaaehtoista, olemme yli 18-vuotiaita ja meitä ei ole painostettu tähän vasten tahtoamme. Syy tälle oli ilmeisesti se, että jokunen vuosi sitten eräs opiskelija oli haastanut koulun oikeuteen, sillä oli kokenut kyseisen kilpailun simputukseksi. Klassikko... Sitä en tiedä, miksi allekirjoittaminen piti toistaa kahtena iltana peräkkäin.

Meidän piti siis oppia yli 5 minuuttia pitkä tanssi, jonka koreogreafiasta vastasivat kolme viimeisen vuoden opiskelijaa. Aikaa oli käytettävissä se 5 x 2-3 h plus omatoiminen treeni, mikä ei ihan tuntunut riittävältä ajalta, sillä meitä oli 80 tyttöä, joista suurella osalla ei ollut mitään tanssitaustaa ja koreografia oli vähintäänkin haastava kuvionvaihdoksineen kaikkineen. Ja niinhän siinä kävi, että saakelin tiukille se meni, viimeiset osuudet opeteltiin vasta kilpailuaamuna, mikä on aina hyvän ennusteen merkki. Vanhoina kunnon Cheer Stars -aikoina muistaakseni hinkattiin paljon lyhyempiä ohjelmia viikkotolkulla ennen kisoja, ja tehtiin myönnytyksiä, kun jonkin kohta osottautui liian haastavaksi, mutta täällä vaan lisättiin kierroksia ja käskettiin harjottelemaan hemmetisti omalla ajalla, ikään kuin kyseessä olis jollain tapaa hirveen merkityksellinen ja tärkeä kasvukokemus.

Hirveen hyviä itsehillintäharjotuksia nuo harjotukset oli. Oli haaste kuunnella vähintään kolmesti tunnissa toistuvia läksytyksiä siitä, miten vähän meillä on aikaa käytettävissä ja miten tärkeää on, että harjotellaan itsenäisesti ja miten paljon aikaa koreografit on tähän settiin uhranneet. Jos nää lätinät olis skipattu, niin aikaa ois ollu huomattavasti enemmän. Meikäläisen paremmin tuntevat tietää myös, että oon aika huono sietämään komentelua ylipäätään, eikä asiaa ainakaan helpota, jos se tulee pari vuotta nuoremmilta tytöiltä.

Kaikkein vaikein tehtävä oli kuitenkin pitää pokkanaamaa kaiken sen tekopyhyyden keskellä. Jokaisissa harjoituksissa meitä toistuvasti muistutettiin, että itseään ei saa kosketella lantion, keskivartalon tai rintakehän alueelle, koska siitä seuraa diskaus. Sen sijaan kehotettiin n**maan yleisöä silmillä. Läpimenojen aikaan oli vielä ylimääräisiä vanhempia tyttöjä kiljumassa non-stoppina "Sex eyes!". Meikäläinen oli suht monta kertaa aivan räjähdyspisteessä tän takia. Jonkin verran huvittuneena luin myös niitä sähköposteja, joita ohjaajat lähetti meille, joissa he rakastivat meitä ylitsevuotavasti, harjotuksissa tuon rakkauden pystyivät kuitenkin salaamaan. Ehkä kaikkein naurettavin hetki oli kuitenkin kilpailupäivän aamuna, jolloin tarkastettiin, että kaikilla oli takapuolen peittävät alushousut shortsien alla ja ettei hengitys haissut alkoholille. En vaivautunut salaamaan pöyristystäni tässä tilanteessa.

Mielipuoliselta vaikutti myös meininki lauantaina ennen kilpailua. Kaikkien oli tietenkin näytettävä enemmän tai vähemmän prostituoiduilta. Sitten meidän piti käydä esittämässä jokaiselle poikadormille pätkä tanssin alusta. Miksi näin, sitä en tiedä. Kuljettiin sitten ympäri kampusta ja huudettiin taputuksen tahtiin aina "Veasey (meidän dormi) loves Hardin (tai mikä nyt oli vuorossa)!" Ja tähän pojat aina vastasivat ja vannoivat rakkauttaan meille. Tästä huippusöpöstä tavasta oli saanut jo hyvää esimakua aiemmin viikolla, kun kaikki poikadormit vuorollaan kävivät laulamassa kaikille tyttödormeille serenadit. Tätä varten olisi sitten pitänyt roikkua ikkunassa kuuntelemassa. Vanhemmat opiskelijat pynttäytyivät varta vasten ja päivystivät terassilla. Onneksi joku oli ikuistanut nämä herkät hetket, ja voitte alla olevan videon välityksellä päästä osalliseksi tästä kaikesta.

Noh, itse kilpailu oli ihan hauska ja mitään pahoja kämmejä ei sattunut. Katsomossa oli koko koulu ja suuri osa henkilökuntaa eli n. 1400 ihmistä. Koreografit pyyhkivät onnen kyyneleitä esityksen jälkeen. Meikäläinen oli käsketty eturiviin (tästä kunniasta olis myös pitänyt olla todella kiitollinen) niin en tiedä käytännössä yhtään, miltä homma näytti, mutta veikkaisin, että erittäin sekavalta ja vaivaannuttavalta. Kaikki tietysti kehu maasta taivaisiin mutta se nyt ei täällä tarkota yhtään mitään. Lupaan jakaa videon teidän kanssa kun se on saatavilla, mutta se on sitten katsominen omalla vastuulla.

Nää nyt ei oo ees pahat, näkisittepä ne mustelmat, mitä mulla on spina iliacojen seudussa, halkasijat noin 10 cm.

Draq queen show? Ei vaan Trilby ja meikäläinen kisatällingeissä.

Meidän sijoitus oli 2/4 tyttöjen sarjassa ja kaikille hirvee pettymys. Ekaks luulin, et jengi pilailee sillä, miten pettyneitä ne oli, mut ei. Inhoavat kuulemma häviämistä. Itsehän on suomalaisena tottunu häviämään käytännössä aina ja yleensä jo etukäteen, ja jos joskus voitetaan sattumalat jossain, niin sitä fiilistellään se 15 vuotta. Jenkeille homma menee yleensä vähän eri tavalla. Turha oli huudella, että hauskaahan tässä vain pidettiin ja että hienoa, ettei mitään pahoja kämmejä sattunut kellekään. "Helppohan se sun on sanoa, mutta me joudutaan elää tän kanssa seuraavat neljä vuotta!" kiteytti eräs kaverini, joka ei normaalisti vaikuta läheskään näin päästäpideltävältä.

Kokemuksena tää koko kuvio kaikessa uskomattomuudessaan oli kuitenkin mahtava ja uskon ymmärtäväni amerikkalaisuutta taas vähän paremmin. Ei se pelkästään amerikkalaisten runsaasta väkiluvusta johdu, että he puhdistaa mitalipöydän olympialaisissa ja muissa kansainvälisissä kilpailuissa. Vähintään yhtä tärkee syy on, että nää menee kaikkiin hulluuksiin aina sata lasissa ja kultamitalin kiilto silmissä, eikä silleen "teen parhaani, se riittää". Se, onko tässä mitään järkeä, tai lisääkö tällanen ihmisten hyvinvointia, on kokonaan eri juttu. Huvittaa ajatuskin siitä, mikä olis lopputulos, jos tällasta tanssikisakonseptia yritettäs siirtää vaikka Tampereen yliopistoon. Se ois aivan täysi mahdottomuus, ei kukaan suostuis näkemään noin paljon vaivaa.

Kilpailun jälkeen suurin osa porukasta rentoutui vetämällä sen päiväset liiskat, mistä päätellen kaikki alkoholivalistus oli valunut viemäriin. Näitä alkoholivalistuksia on ollut nyt kolmesti, kaikki pakollisia. Itse kieltäydyin osallistumasta viimeisempään, joku raja on oltava tässäkin hulluudessa. Tämänaamuisesta olotilasta päätellen se olis hyvinkin voinu tulla tarpeeseen. Hyvää alkavaa viikkoa sinne ja palataan taas!

"This is Hendrix, mmmkay?"

Eilen oli sitten se päivä kun koulu alkoi, jes! Aamuinen joogatunti oli valitettavasti vain lyhyt esittely, mutta valoi kuitenkin uskoa tulevaan. Tyydyttääkseni henkisiä tarpeitani lähdin etsimään voimaa luonnosta. Löysinkin  varmaan puolen hehtaarin kokoiselta metsäläntiltä monia pieniä polkuja, joita pitkin tallustellessani tunsin jonkin verran uudistuvani. Hieman tosin häiritsi sadan metrin päässä ohi kiitävien autojen melu. Huumoriarvoa oli myös siinä, että joku oli vaivautunut siihenkin surkeaan pusikkoon meritsemään tarkoin "vaellusreitin" iskemällä puiden runkoihin pieniä kuvia reppuselkäisestä miehestä.

Parempi kuin ei mitään!

Aamiaisen jälkeen minulla oli aikaa tehdä mitä huvittaa ja päätin lähteä pienelle pyöräretkelle. Sehän olikin hauskaa, ainakin sen jälkeen kun tajusi, että pakko vaan mennä pokkana autojen seassa, koska kevyenliikenteenväyliä on vain hyvin harvakseltaan ja suojateitäkin tasan yksi kappale koko matkalla. Noo tää nyt oli arvattavissa, enkä siis suuttunu. Minun piti ostaa valkoiset kengät, koska lauantaina on kampuksella Shirttails-niminen tanssikilpailu, johon osallistuvat kaikki dormit. Kenkien lisäksi päädyin investoimaan kännykkäni etulasin korjaukseen, tuo poloinen kun otti pahasti osumaa asfaltista yhtenä Viininjuhlien jälkeisenä aamuna. Intialaisherra ilmoitti hoitavansa homman puoleen tuntiin, käväisevänsä vain nopeasti postissa ensin. Olin vähän että "..." mutta suosuin kuitenkin tarjoukseen. Ja niinhän se meni, että kaverilta kesti 1 h 20 min käydä postissa, sen jälkeen luurin korjaamiseen meni puol tuntia ("Just five minutes!"). Ei siinä muuten mitään mutta oli vähän hiessä poljettava takaisin kampukselle aloittamaan kurssi Abnormal Psychology, koska oli painotettu, miten tunneilta EI olla myöhässä.

Tietenkin olin myöhässä, se on selvä, mutta ylitin itseni myös menemällä väärään luokkaan. Kahdesti. Kerta kiellon päälle vai miten se meni. Istuin ensin pokkana ystäväni Melanien viereen ja ne kuuluisat hälytyskellot alkoi soida vasta kun hän kysyi, että olinko opiskellut espanjaa lukiossa vai missä. Sieltä syöksyin toiseen rakennukseen ja nyt pääsin jo psykologian tunnille. Ikävästi alkoi parin minuutin jälkeen kuulostaa, että väärässä luokassa ollaan taas ja häirikkö poistui mahdollisimman vähin äänin. Olin lopulta vain 10 minuuttia myöhässä, nöyränä etupulpetissa, mutta tähän nyt on totuttu.

Pari sanaa itse oppitunnista. Itse asia vaikuttaa helposti lähestyttävältä, vaikka onkin olevinaan näitä haasteellisimpia kursseja, mutta valitettavasti hieman työläältä vaikuttaa. Joka tunnille olisi luettava 40-80 sivua,  pistokokeita on säännöllisesti ja lisäksi on tehtävä 7 - 10 artikkelin pohjalta katsaus hyväksi katsomastaan aiheesta. Eli vahvasti haisee surullisenkuuluisalta EBM-työltä, joka tehtiin lääkiksessä joskus muinoin. Rohkaisevaa kuitenkin on, että tein sen silloin yhdessä yössä, mistä olen edelleen (suotta) ylpeä. Ja nyt kun aiheen voi valita niin mielekkyyttäkin on enemmän pelissä.

Opettaja vaikutti klassiselta, omaa ääntään rakastavalta ja vakiovitsejään laukovalta, näennäisen rennolta kaverilta, joka päätti vähintään joka kolmannen lausahduksensa sanomalla "Mmmkay?" Valitettavasti hänelle tuli hyvin todennäköisesti erittäin harhaanjohtava kuva omasta humoristisuudestaan, koska jengi oli suuna päänä nauramassa kaikista epätoivoisimmillekin vitseille. Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo epäuskoisena ympärilleen ja toivoo kohtaavansa jonkun toisen, jonka kanssa jakaa epäuskonsa, mutta kukaan muu ei ole moksiskaan? No, tulen varmaan tottumaan tuohon tunteeseen, mikäli vitsien taso ei parane.

Ensimmäisillä tunneilla käydään myös läpi tarkasti, mistä arvosana tulee koostumaan, ja ne on yleensä äärimmäisen tarkasti määriteltyjä, tyyliin "Essee 1 14 %, Essee 2 12 %, tuntiaktiivisuus 13.456 %". Okei tuo viiminen oli liiottelua. Luonnollisesti itselläni ei oo penniäkään kiinni siinä, minkä arvosanan saan, joten en hirveesti painanu näitä tarkkoja lukuja mieleeni. Parhaani toki aion siitä huolimatta tehdä.

Mistä puheen ollen onkin ruvettava hommiin. Kuullaan taas!

P. S. tiedoksi, että mun Skype nimimerkki on maijahuopio, te, jotka ko. sovellusta käytätte, niin lisätkääpä meitsi listoille niin tsättäillään interaktiivisesti! Viikonloppuisin olen parhaiten tavoitettavissa.

Iloisia koululaisia ympäri maailmaa.

Terveisiä Spring Riverin valtiattarelta!

Meikäläinen on takaisin Spring Riveriltä ja hyvin elossa! Vedettiin Jolyonin kanssa koko setti läpi aivan ammattimaisesti, ei ns. ryssitty kertaakaan koko matkalla. Samaa ei voinut sanoa kovinkaan monesta kanssasoutajasta, vaan kanootteja meni nurin kuin Nokian tehtaita. Juomapulloja, sipsipusseja ja sandaaleja lipui ohi solkenaan kun laupiaina ihmisinä pysähdyimme auttamaan huonotuurisempia yksilöitä. Aurinko paisto sen verran hyvin, että suojautumisesta huolimatta selkä on kuin Puolan lippu ja reiden näyttää siltä, kuin olis pahakin allerginen reaktio käynnissä. Yöt nukuttiin teltassa, mikä oli muuten ihan kiva mutta sadan metrin päästä junat rynkytti ohi noin tunnin välein. Noo en loukkaantunu...

Viikonloppu oli onnistunut monella tapaa: meillä oli tosi hauskoja tyyppejä mukana, ja joidenkin kanssa käytiin jopa ihan hyviä keskusteluja tavanomaisen jutustelun lisäksi. Ja porukkahan on keskimäärin primaaristi hyvin välitöntä, ylävitoset lentää ja halaamisriski on korkealla. Joo, onhan nää nuorempia ja sen huomaa monesta jutusta, mutta ero ei kuitenkaan ole niin valtava kuin voisi kuvitella. Enkä minäkään varmaan aina vaikuta ihan niin vanhalta kuin todellisuudessa olen. Ja pakko vielä jatkaa tästä aiheesta sen verran, että on ihanaa olla näin vanha! Jos olisin lähtenyt vaihtoon ykkösvuoden jälkeen niin olisin varmaan ollut ihan pyörällä päästä. Vanhana ihmisenä tietää jo, mistä tykkää, mikä ei toimi ja milloin on hyvä aika lähteä bileistä.

Viimeisen parin päivän aikana olen kaivannut Suomesta monia asioita: ihmisiä, omaa kotia, mökkiä, julkista liikennettä, pyörää ja ennen kaikkea aikuisuutta eli yksityisyyttä ja vapautta tehdä mitä huvittaa. Mulla tulee olemaan vaikeuksia sopeutua siihen, että täällä on porukkaa vahtimassa meikäläisen touhuja, ja että yksityisyydestä ei oikein voi vakavalla naamalla puhua. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että edessä on paljon haasteita, koska nyt ollaan sillä alueella, jossa on mahdollisuus kasvaa johonkin suuntaan ja oppia itsestään ja muista. En ole jakanut huonetta kenenkään kanssa varmaan 17 vuoteen (paitsi Ääsjoella vietetyt 2-4 viikon jaksot, terkut Idalle, Eevalle ja H-K:lle <3!), viisi vuotta olen asunut omillani. Ja nyt mulla on Resident Advisor, joka on mua kolme vuotta nuorempi, suloinen tyttö, jonka tehtävä on mm. tarvittaessa ratkoa mun ja Trilbyn erimielisyydet... Iskä oli sitä mieltä, ettei ikinä pystyis tämmöseen, ja välillä meikääkin meinaa hirvittää, mutta todellakin aion pystyä tähän ja vieläpä nauttia tästä uudesta järjestelystä! Sonkajärveä tulee kuitenkin olemaan ikävä, vaikka puitteet oli siellä alkeellisemmat ja kavereita paljon vähemmän (mutta he oli sitäkin ihanampia, erityisterveiset Lauralle). Tässä muutamia tunnelmakuvia Sonkasta:

Ryijyni.

Pesukoneeni.

Mutta nättiä oli!

Sonkis puolilta öin kesäkuussa.

Huonetoveristani Trilbystä en ookaan paljo tarinoinu mutta hänhän on loistava! Varmasti kypsimmästä päästä näitä fukseja, rauhallinen ja erittäin fiksu. Hänen kanssaan voi keskustella, ja olla mukavasti turpakii jos siltä tuntuu (ja usein tuntuu, koska muuten saa suu vaahdossa kertoilla samat asiat itsestään keskimäärin 15 kertaa päivässä). Hän myös hommasi meikälle pyörän, heillä oli kotona ylimääräinen, niin vanhempansa toivat sen tänne. Tämä on niitä asioita amerikkalaisuudessa, joita ihailen suunnattomasti. Trilbyn kanssaan ollaan hengattu paljon, sitten tietty vaihtariporukan kanssa varmaan eniten, mutta myös jenkkien kanssa tulee vietettyä paljon aikaa. Tutustuminen on ollut sen verran tehokasta, että minne tahansa meneekin, niin melkein aina on joku tervehtimässä nimeltä ja kysymässä kuulumisia. Eli voi sanoa hyvästit rauhallisille aamupaloille omassa rauhassa, jollei halua vaikuttaa tylyltä. Eli kuten rivien väleistä voi lukea, niin sosiaalinen ekshaustio uhkaa.

Huomenna alkavat oppitunnit, mitä odotan kyllä innolla, niin kuin koulun alkua yleensäkin, koska olen todellisuudessa innokas koululainen, vaikka aina silloin tällöin vinisenkin aamuherätyksistä, työmääristä ja noin ylipäätään kaikesta, millä voi saada huomiota ja sääliä osakseen. Tänään pitäisi kuitenkin jaksaa vielä mennä kiskomaan hyytelöshotteja kera kanoottiporukan, mikä on hienosti linjassa huomisen klo 7 alkavan koulupäivän kanssa. Kaattelaan...

Loppuun vielä ikivihreä kappale rakasteun artistin unohtumattomasti tulkitsemana. Erityisesti ajassa 2:15 tulkinnan koskettavuus on vavisuttavaa. Tätä kuuntelen, kun haluan päästä nopeasti suomalisuuden ja erityisesti savolaisuuden ytimeen. Palataan taas!

Seksivalistus osa 2

Jep, näin se vain on, että täällä seksuaalivalaistumista ei jätetä pelkästään empiirisen tutkimuksen varaan, Saaran kommenttia lainaten. Eilen illalla oli vuorossa vielä aivan oma show aiheesta. Kaksi kovaksikeitettyä seksuaalikasvattajaa saapui kampukselle vetämään interaktiivisen session, ja porukka oli aivan irti! Taas kerran nämä kulttuurierot iski avokkaalla vasten kasvoja: ihmiset osallistui aktiivisesti ja kun tarvittiin vapaaehtoisia ennalta määrittämättömiin tehtäviin, niin käsiä nousi heti kymmeniä.

Mahtavalta kuulostaa tämä jenkkien tapa valistaa lukiolaisiaan: porukka saa viikoksi huolehdittavakseen joko kananmunan ("babies are fragile"), parkuvan vauvanuken ("babies cry a lot") tai jauhosäkin (en muista tän symboliikkaa, varmaan jotain tyyliin vauvoja on rasittava kannella ympäriinsä). Siis mitä ihmettä! Ja tämä toistuu ainakin Trilbyn koulussa joka vuosi. Heille myös kerrotaan, että kondoomeissa on pieniä reikiä, joita ei pysty näkemään, mutta joiden kautta hedelmöittyminen onnistuu (...). Ja silti Trilbyn luokkalaisista puolet oli paksuna ennen 17-vuotissyntymäpäiväänsä.

Erityisesti tätä taustaa vasten arvioiden eilinen setti oli varmasti oikein paikallaan, käsiteltiin ehkäisyvälineiden käytössä tapahtuvia hasardeja, vastuuta seksikumppanista ja erilaisia seksuaalisia suhtautumisia, mikä oli myös tärkeää, koska Arkansasissa ei keskimäärin arvosteta paljoakaan heteroseksuaalisuuden tieltä lipeävää kansanosaa.

Valkokankaalle heijastettiin totuuksia suurista rakastajista, mm. "great lovers aren't drunk." "So the Finnish aren't great lovers then?" kysyi ranskalaisystäväni Olivier.

Tollanen sujuva, hauskasti tehty ja hyvin järjestetty valistustilaisuus olisi ihan omiaan myös Suomen yläaste- ja lukioikäisille, yliopisto on ehkä vähän myöhäinen ikä. Itse muistan saaneeni valistusta joskus 6. luokalla häiriintyneen oloiselta terveydenhoitajalta, jonka take home message oli, että "hankkikaa tytöt niitä kondoomeita, hihhihhih, ei koskaan tiedä, milloin poikakaveria alkaa tehdä mieli hihhihhih."

Tämän jälkeen oli vielä Pizza Wars, eli kahdeksan paikallista pizzeriaa tuli kampukselle jakamaan ilmaiseksi pizzaa, t-paitoja, mukeja, kaikenlaista sälää. Ja millasta pizzaa ja minkä verran! Itse pystyin vetämään suht. kivuttomasti kolme slicea, mutta sen jälkeen terveysterroristi minussa otti yliotteen. Sama ei pätenyt moneenkaan paikalliseen, vaan porukka veti onnellisena keskimäärin viidestä kahdeksaan palaa.

Niin mites se ylipaino, olikse ongelma vai ei?

Nyt ollaan kohta lähdössä viikonloppuretkelle, 15 hengen ryhmissä eri puolille Arkansasia, meikäläinen lähtee melomaan Spring Riverille, mikä on varmasti hauskaa, jos en kuole sosiaaliseen ähkyyn. Eli hyvää viikonloppua ja palataan!

Terveisiä orientaatioviikon pyörteistä!

Vajaa 400 satsi uusia opiskelijoita saapui kampukselle toissapäivänä, joukossaan myös huonetoverini Trilby. Iältään porukka on siis 18- ja 19-vuotiaita, taustaltaan hyvin koulussa menestyneitä ja kiinnostuneita tyypillisesti luonnontieteistä ja psykologiasta.

Vanhemmat toivat pienokaisensa siis tiistaiaamuna ja lähtivät joko samana päivänä tai vasta seuraavana päivänä. Asuntoloiden ilma kävi sakeaksi jännityksestä, haikeudesta ja uuden elämänvaiheen aloittamisesta sikiävästä innostuksesta. Osalle vaihtaripossesta päivä oli myös haikea, monet kaipasivat avoimesti perhettään ja kotiaan, erityisesti ne, jotka ennen vaihtoa asuivat vielä kotonaan ja tulivat suorittamaan koko tutkintonsa Hendrixiin.

Lukukauden avajaisissa otettu kuva, joka osoittaa jalostuneet taitoni valokuvaajana.

Lukukauden avajaistilaisuudessa kuultiin inspiroivat puheet henkilökunnalta, dekaanilta, oppilaskunnan puheenjohtajalta, opetushenkilökunnan edustajalta ja alumniedustajalta. Tematiikka huiteli luonnollisesti aikuistumisen haasteissa, opiskeluajan loputtomissa mahdollisuuksissa ja erityisesti uusien ystävyyssuhteiden luomisessa. Se on täällä todella iso juttu nimittäin! Melkein jokainen puhuja korosti Hendrixin erityislaatuisuutta yhteisönä, jossa kaikki pitävät huolen toisistaan, ja ylipäätään pitävät toisistaan. "Get involved!" kehotti jokainen puhuja vuorollaan niin, että perusrajoittunutta suomalaista hirvitti. Paljon suurremmassa mittakaavassa kuin Suomessa, täällä tullaan yliopistoon paitsi oppimaan, myös luomaan suhteita. Kampuksella on yli 70 erilaista kerhoa ja ryhmää, mikä on 1400 opiskelijan määrään suhteutettuna aika paljon. Monet niistä, erityisesti urheiluun liittyvät, vaativat paljon aikaa ja sitoutumista, esimerkiksi jalkapallopojat treenaavat tällä hetkellä 10 kertaa viikossa. Suurin osa, esimerkiksi Mehiläistarhurikerho (...) kokoontuu kuitenkin vain suunnilleen kertaalleen viikossa. Yksi syy kerhojen moninaisuuteen on varmasti se, että täällä korostetaan paljon leadership- eli johtamistaitoja, ja jokaisella kerholla täytyy olla aina omat vastuuhenkilönsä, ja on tietenkin hienoa laittaa CV:een olevansa esimerkiksi Huispauskerhon (...) varainhoitaja.

Eilen oli myös lukukauden avajaisjumalanpalvelus, jonne menimme Trilbyn kanssa. Osa porukasta on uskonnollista ja osa ei, eikä tuo tilaisuus ollut millään tavalla pakollinen. Positiivinen yllätys se oli, olin jostain syystä odottanut sellasta Raamatulla päähän -henkistä settiä. Täällä ollaan siis pääasiassa metodisteja, mikä ei ilmeisesti suuresti eroa luterilaisuudesta, ainakin jumalanpalveluksen kulku oli pitkälle yhtenevä. Eroina on käsittääkseni mm. se, että metodisteilla on aktiivisempi ote yhteisössä, pyrkimys, että jäsenet omien tekojensa kautta toteuttaisivat taivaallista tahtoa ottamalla vastuuta ympärillä olevista ja korjaisivat havaitsemiaan vääryyksiä.

Eilen illalla oli vanhempien vuosikurssien järjestämä Choises 101 -tilaisuus, jossa jossain määrin hauskojen ja totisempien sketsien avulla käsiteltiin mm. alkoholin ja huumeiden soveliasta käyttöä, seksuaalisuutta jne. Noin lähtökohtaisestihan tuo kuullostaa hyvin epämukavalta ja myötähäpeäntäyteiseltä tilaisuudelta kaikille osallisille, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä. Tunsin kyllä itseni kunnon ikäneidoksi, noiden demonstraatioiden aikana, ja sama päti moneen vaihtarikaveriini. Tän tilaisuuden jälkeen oli vielä keskustelutilaisuus orientaatiomatkaryhmissä, jossa puhuttiin professoreiden johdolla samoista aiheista. Vaikea arvioida, miten hyödyllisiä tuollaiset on 18-vuotiaille, koska en enää muista, miten kujalla olin silloin, mutta ainakin osa jengistä vaikutti olevan ihan mielissään, joten ei tuo varmaan täysin hukkaan mene.

Choices 101, parvella osa hyperaktiivisista orientation leadereista (n. 80 kpl), eli ylempikurssilaisista, jotka vastaavat järjestelyistä.

Noiden jälkeen oli vielä Playfair, eli urheilukentällä järjestettävä sessio, jossa erilaisten aktiviteettien kautta tutustuttiin toisiin opiskelijoihin. Oli kiljumista, riehumista, ihmisiä toistensa olkapäillä ja maksettu nainen megafoonin kanssa, joka piti koko homman hyppysissään. Ja pakko taas sanoa, että hyvin oli hommat järjestetty, kaikki toimi ja ihmiset suhtautui kiinnostuneesti toisiinsa.

Mut on tää vaan läppä, että yhden lentomatkan aikana voi tosta vaan nuortua 5 vuotta! Okei, kyllä kotimaassakin Alkossa yleensä kysytään paperit, mutta ei nyt jatkuvasti olla aivan huuli pyöreenä meikäläisen biologisesta iästä. Täällä jengi arvioi järestään meikäläisen 19-vuotiaaks, eikä meinaa uskoa kun kerron asioiden todellisen laidan. Ja sitten oikeasti 19-vuotiaat tytöt tulee ilmottamaan, että "You look supercute!" samalla tavalla kuin sanottas, jos jollekin, niin ehkä kaverin 11-vuotiaalle pikkusiskolle, joka on menossa uudessa mekossaan kevätjuhlaan. Ja ite koet olevasi lähinnä kaikkien täti. Kaikkee sitä saa kestää. Mut ok, mä kyllä arvioisin tän porukan iän varmaan keskimäärin muutamalla vuoella yläkanttiin eli annetaan anteeks.

Näinä päivinä on pitänyt tehdä myös kurssivalinnat. Meikän kurssit ekalle semesterille on kaksi psykologiaa (Social Psychology, Abnormal Psychology), espanjan alkeet, ja yksi kinesiologia (Health and Wellness), viimeisin vaikuttaa aiempien opintojen perusteella aika läpihuutojutulta. Lisäksi mulla on zumba-, jooga- ja balettikurssit, joista viimeisen joudun ehkä hylkäämään aikatauluteknisistä syistä. Kattellaan, miten lähtee hommat sujumaan noiden kanssa, vaihdossa olleilta kavereilta oon kuullu, että kurssit on periaatteessa helpompia kuin Suomen yliopistossa, mutta Hendrix haluaa nähdä itsensä "etelän Harvardina", eli saa nähä miten meikäläisen käy.

Mutta nyt uudet koitokset kutsuvat, joten paltaan taas! Loppuun vielä pari kuvaa kampukselta:

Veasey Hall eli meikäläisen majapaikka.

Noemié ja Kara tsillaamassa.

Kappeli.

Tonne upotetaan syntymäpäiväsankarit, muutama onnellinen jo kokenut tämän.

Ja huomenta sinne!

Viisi päivää lusittu uudella mantereella! On orientoiduttu tositarkoituksella, tavattu koko henkilökunta terveydenhoitajasta dekaaniin, räjäytetty tajuntaan koulun järjestyssäännöt ja amerikkalaisen kulttuurin erityispiirteet.

Jokseenkin puuduttaviahan nämä alkulässytykset tuppaa olemaan, eikä tämä ole mikään poikkeus. Tunnettuna ilmekuningattarena on välillä vaikeaa pitää naamaa peruslukemilla ja välttyä näyttämästä WTF-naamaa, kun joutuu pohtimaan ryhmässä, onko huijaamista, jos kaveri oikolukee toisen aineen, tai mitä ihmettä voi tehdä, jos huonekaveri luukuttaa stereoita läpi yön, tai mistä voi tietää, että joku on ihastunut sinuun. Okei, ymmärrän, ettei näitä kysymyksiä ole laadittu meitä sakeissa liemissä keitettyjä, kaikennähneitä 24-vuotiaita varten, vaan ajateltu lähinnä ensimmäistä kertaa ulkomailla olevia pikkukiinalaisia ja niitä kulttuureja, joissa sukupuolten välinen kanssakäyminen on hieman säädellympää kuin länsimaissa. Mm. Zimbabwessa on vähän eri meiningit: esimerkiksi jos nainen jää leskeksi, niin hän tarjoaa itseään seuraavaksi tyhjää potkaisseen veljille. Onhan tämä toki hirveän käytännöllistä.

Ja mikä myös järkytti perinpohjaisesti, niin se karmea uutinen, ettei Conwayssa ole mahdollista ostaa kaupasta alkoholia! Voitteko kuvitella! Tän jos oisin tienny niin... Eikä tässä niinkään järkytä edessä olevat käytännön haasteet vaan se periaate, että ihmisten integriteettiin puututaan tekemällä tällaisia naurettavia linjanvetoja. Kuopiossa jos yritettäisiin vastaavaa niin se olis välittömästi kansannousu ja anarkismin esiinmarssi.

Nyt on kuitenkin ruvettava nukkumaan, sillä huomenna meiningit jatkuu klo 8 eli kuuden tunnin kuluttua. Tultiin äsken leffasta, käytiin kattomassa The Campaign parin kaverin kanssa. En pysty kovin yksityiskohtaisiin arvioihin tällä hetkellä, ei muuta kuin että älkää vaivautuko. Nukuin toki vain puolet ajasta, että jotain ansioita ko. tekeleellä selvästi oli.

Hyvää huomenta teille ja palataan taas!

Limaiset terveiset Conwaysta!

Täällä on niin kuuma, että luulis saaneensa viimeiseltä tuomiolta passituksen löylypuolelle. Eli meikäläinen hiessä ja limassa 24/7, ja tietysti tukka hyvin niin kuin mulla aina kun ilmassa parikin prosenttia kosteutta. Eilen saavuin siis paikallista aikaa vaille 11, eli 35 tuntia Suomen kamaralta irtoamisesta. Siinä sitten täräytettiin suoraan keskelle muuta ulkomaalaismateriaalia ja alettiin hard core tutustuminen.

Meikäläinenhän on periaatteessa porukan äitihahmo tällä 24 vuoden iällä, vaikka kukaan ei tätä meinaa uskoa. On tullut paljon suoraa palautetta: "You look younger!" "You look so much younger!" "You look 19 years old!" "You look 18 years old!" "You look like Taylor Swift!" "Your such a little cutie!" Viimesin kommentti tuli pankkivirkailijalta. Et suhteellisen helppoa sulautua tähän pääasiassa 19-21-vuotiaitten joukkioon. Porukka on tullut ympäri maailmaa, eniten on kinukkeja, sitten saksalaisia ja ranskalaisia, yksi britti, yksi espanjatar, muutama afrikaani ja kourallinen eteläamerikkalaisia. Yhteensä meitä on pyöreästi 30. Suurin osa puhuu hyvää englantia, kiinalaiset ehkä huonoimmin. Hyvää porukkaa vaikuttaisi olevan! Samoin amerikkalaiset tuutoropiskelijat ovat naurettavan avuliaita ja ystävällisiä.

Tässä vaiheessa on kyllä jo kirkastunu, että tuun niin hajoamaan tähän paikalliseen "ruokaan". Ei pysty käsittämään, että ihmiset haluu alottaa aamunsa tällasella setillä:

Ja kahvi on myös keskimäärin kuin maksakirroottisen virtsaa joisi. Onneksi on Starbucks, jossa meininki on asiallista. Kampuksella on oma Starbucks, jonka aukeamista odotan innolla. Täällä ei siis tällä hetkellä ole muita kuin me vaihtarit, ensimmäisen vuoden opiskelijat sappuvat 14.8. ja vanhemmat opiskelijat 21.8, jolloin myös varsinainen koulu alkaa.

Nyt on pakko lopetella, koska olemme lähdössä syömään paikalliseen pizzeriaan, eli palataan taas!

Matkaterkkuja!

Olen lukenut monesta asiantuntevasta naistenlehdestä, että kumppaninsa tasokkuuden voi helposti selvittää lähtemällä yhteiselle matkalle. Yhteinen matkanteko kuulemma hämmentää mukavasti pintaan toisen keskeiset riskipiirteet ja luurangot ja tuo armottomaan luonnonvaloon persoonallisuuden epätasaisuudet, punoitukset ja varjot silmien alla. Itse olen jokseenkin eri mieltä tästä, sillä

1. lomalla on yleensä vain kivaa, ja silloin ihmisen on helpointa salata luonteensa karikot, ja
2. on muutenkin epäloogista, että ihmisen ´todellinen luonto´ tulisi esiin vasta keskivahvan ärsyttämisen voimalla.

Vaikka en olekaan samaa mieltä ko. julkaisujen kanssa, olen huomannut, että tämä yleinen harhaluulo on siinä mielessä hyödyllinen, että se alitajuisesti saa käyttäytymään paremmin silloin, kun matkanteko tökkii, kuten mm. eilen. Tästä syystä makaan tällä hetkellä pohjoiscarolinalaisessa hotellihuoneessa, jonka kaltaisten palveluita elokuvissa käyttävät lähinnä huumediilerit ja  avioliiton rinnakkaissuhteita harrastavat. Kello on paikallista aikaa puoli seitsemän ja Suomessa puoli kaksi päivällä, mikä selittänee suhteettoman virkeyden neljän tunnin nukkumiseen nähden. Lento New Yorkista Charlotteen viivästyi kaksi tuntia, mikä jätti hauskasti -1 tuntia aikaa vaihtaa konetta, joten tässä sitä ollaan!  Seuraava lento Little Rockiin lähtee toivottavasti kolmen tunnin kuluttua.

Matkanteko yksin on kyllä jonkin verran tylsempää kuin seurassa, ainakin jos seura on R. F. Jarkkola, niin kuin kohdallani on usein onnellisesti ollut. Reijan kanssa ollaan onnistuttu lähes kaikessa mahdollisessa: on koettu väärät junat kotimaassa ja ulkomailla, kirjoitettu kortteja lentokentällä niin pitkään, että melkein jääty koneesta, jätetty lentoliput yleiseen vessaan... Viimeisin yritys oli kuljettaa Lontoosta kuusituumainen leipäveitsi koneeseen. Kyseinen instrumentti oli jäänyt RFJ:n laukkuun viikontakaisen piknikin jäljiltä. Tässä yheudessä kävi selväksi, että kun uhkaillaan poliisilla, on parempi itkeä kuin raivota.

Mutta on tähänkin matkaan viihdykettä mahtunut, ei sillä! Joviaalin saksalaispojan kanssa käsiteltiin kaikki ihmiselon keskeiset haasteet Atlantin ylittyessä. Lisäksi mielihyvää toivat n. puolitoistavuotias pikkuihminen, jonka toistuvat kiljahdukset kuulostivat siltä, kuin kuohittu turkulainen olisi huutanut ”Misää?!”, sekä saksalaisnainen, joka ei osannut päättää, onko koneen laskeutuessa häpäri taputtaa vai ei, ja päätyi näin tuottamaan vekkulia rytmikästä nykinää. Ja osaan minä väärään lentokenttäjunaan mennä ilman Reijaakin.

Noh, pitänee tästä ruveta valmistautumaan ”mannermaiselle aamiaiselle” ja odottamaan, että kuljettaja eli arviolta 14-vuotias gettoprinsessa kyyditsee minut takaisin lentokentälle. Palataan, toivottavasti Conwaysta käsin!

Hyvästelyn taidosta.

Yksi merkittävä osuus pitkälle matkalle lähtemistä tai uuteen elämänvaiheeseen siirtymistä on hyvästien jättäminen, tietynlainen oman elämänsä inventaario. Kaikkea ei voi ottaa mukaan ja jostain aina luopuu, jotain varastoi tulevaa odottamaan ja toivoo, että säilytyksessä ei aiheudu vaurioita. Meikälläkin koko kesä on ollut yhtä jäähyväisparaatia, huippujen tyyppien hyvästelyä ja tulevien tapaamisten suunnittelua jonnekin epävarmaan tulevaisuuteen.

Itse kuulun siihen enemmistöön, joka inhoaa hyvästelyä. Minulla on ikävän vahva herkistelyn taito. Häissä ja hautajaisissa ei voida puhua enää herkistelystä vaan parempi kuvaus on ulvonta, jonka silminnäkijäksi joutuminen voi viedä varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuosien treenauksella olen pystynyt jonkin verran hillitsemään tätä taipumusta lähinnä opettelemalla etäännyttämään itseni koskettavissa tilanteissa täyttääkseni edes joissain tilanteissa vallitsevat sosiaaliset normit.

Tajusin jo junassa Tampereelta Helsinkiin, että herkistymiskynnys on nyt hiukkasen madaltunut: käytävän toisella puolella mies osti matkalippua ja kertoi tässä yhteydessä olevansa eläkeläinen, mikä riitti nostamaan kyyneleet silmiini. Siinä vaiheessa rupesin virallisesti itkemään, kun hän kertoi, ettei ollut osannut käyttää lippuautomaattia. Liikutukseni kovia kokeneen vanhuksen puolesta hälveni vasta kun hän alkoi valittaa viiden euron lisämaksusta, joka peritään junassa lippunsa ostavilta, onnekseni täräytti konduktöörille komean perkeleen vielä kiitokseksi.

Vaikeita tilanteita tässä suhteessa oli lukuisia, vaikein tilanne sattui kirjakaupassa, jossa joka toinen kirja tuntui muistuttavan jostain rakkaasta ihmisestä, matkasta tai ajanjaksosta. Vasta tänään tilanne eskaloitui, kun hyvästeltyäni ystävistäni viimeisenä N. Siikaskan ja R. F. Jarkkolan istuin raitiovaunussa päällä läksiäislahjaksi saatu huomioliivi, jonka selässä oli aikaisemman käyttäjän jäljiltä kirjoitus "I love group sex", ja yritin itkeä pääasiassa suun kautta. Tämä siksi, että olin aiemmin aamulla asennuttanut ripsipidennykset, joita ei saa kastella kahteen päivään (näytän nyt lähinnä Grinchilta). Tämä näky sai jopa ikicoolit helsinkiläiset hämmentymään.

Asemalle päästyäni yritin soittaa älypuhelimellani, mutta olin hetkellisesti unohtanut, miten sitä käytetään. Sekin oikeastaan vain kiihdytti tunnereaktiotani, koska se muistutti minua siitä, miten paljon Reija inhoaa älypuhelimia. Joku kysyi puhelimessa "Lähetkö dokaa?" ja vastasin automaattisesti myöntävästi. Harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin pyörtämään kantani, mikä oli mielestäni kypsän ihmisen ratkaisu.

Tällä pikku tarinalla on tarkoitus sanoa, että vaikka huomenna nousenkin koneeseen enemmän kuin innoissani tulevasta vuodesta, niin voitte olla aivan hemmetin varmoja siitä, että olette minun mielessä ja sydämessä koko vuoden ajan, ja olen ihan yhtä innoissani siitä, että vuoden kuluttua me taas tavataan. Pysykää hienoina!

Huomenta ihmiset!

Meikä saapu eilen Helsinkiin. Taas! Olin täällä viikko sitten hakemassa viisumia. Yhdysvaltojen viisumin hankkiminenhan on helppoa ja mukavaa, niin kuin kaikki asiaan perehtyneet tietävät. Ei tarvita kuin tusinan verran erilaisia dokumentteja, puhtoinen rikosrekisteri ja hieman pelisilmää. Viimeistä lähinnä siinä, ettei paljasta sukunsa ter**ristikytköksiä ja tulevia prostituutiosuunnitelmiaan hakemusta täyttäessä. Kun kaikki nämä ovat kunnossa, saa varata ajan erilliseen "haastatteluun", eli tulla itse omakätisesti tuomaan kyseiset dokumentit pääkaupungin konsulaattiin.

Oma haastatteluaikani oli viime maanantaina klo 10:15:00. Kuten ajasta voi päätellä niin kyseessä ei ollut mikään "tuut sit joskus kympin maissa tuomaan ne paperit" vaan oli painotettu, että se on extremely important painaa sitä konsulaatin summeria just tuolla punaisella sekunnilla, muuten se on soronoo! Olin saapunut Helsinkiin jo edellisenä iltana ja aamulla herännyt virkeänä hyvissä ajoin. Siinä sitten lähtiessä tarkastelin ehkä 156. kerran, että on sitten kuitit ja lomakkeet ojennuksessa ja vimosen päälle. Noo huomasin sitten, että nuo passikuvathan oli jääneet matkasta (kateelliset varastanu?). Se ei siinä vaiheessa huolestuttanut kovinkaan kouraisevasti, koska netissä täytettävään hakemukseen oli jo pitänyt liittää kuva. Ilmiömäisenä tekniikkavelhona olin ylittänyt itseni ja saanut nappaistua puhelimellani kuvan, jossa näytin viinaanmenevältä goottitytöltä, ja ladattua sen hakemukseen. Se vaan ei varsinaisesti täyttänyt mitään virallisia kriteereitä, joten olin kuitenkin hankkinut myös standardit täyttävät kuvat.

Kävellessäni konsulaatille tulin askel askeleelta varmemmaksi siitä, että jo sen lataamani kuvan perusteella konsulilla olisi valtuudet evätä minulta maahan pääsy mahdollisesti loppuelämäksi. Kuin taikaiskusta eteenki ilmestyi passikuvaliike. Tiedusteluni perusteella passikuvien saaminen kestäisi 7-8 minuuttia, joten antauduin taas kameralle. Kuvien perusteella ei ole mikään ihme, että kaikki potilaat aina päivittelivät ikääni, ainoat seikat, jolla erotun 12-vuotiaasta väestöstä ovat silmäpussit ja otsaryppyjen määrä. Tuosta oivalluksesta maksoi mieluusti 20 euroa. Tämän jälkeen olin tietenkin niin myöhässä, että jouduin rynnistämään lähimpään taksiin. Onneksi sellainen löytyi läheltä. Hyppäsin kuljettajan viereen ja dramaattisesti huohottaen pyysin päästä Kaisaniemenkatu kolmeen. Kuskin "Mitä?" tuli sen verran epäuskoisen järkyttyneesti, että hetken epäilin jo pyytäneeni häntä luovuttamaan puolet maksastaan. Toiston jälkeen hän suostui kyyditsemään minut,  ja tasan tuona hetkenä painoin summeria.

Kaiken tämän jälkeen pääsin kuin pääsinkiin konsulaattiin, jossa minut otti vastaan kolme vartijapukuista naista, jotka pitivät huolen, etten vahingossakaan vienyt vaarallisennäköistä rannekelloani haastatteluun. Itse konsuli virkeä veikko ja loppu hoituikin kuin itsestään. Ja niin, tietenkään niitä kuvia ei lopulta tarvittu. Kun sain viime perjantaina postissa viisumini, jossa tuijottaa vienosti hymyilevä goottityttö, niin tunsin, että tämä oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista.

Kuulemisiin taas!

Moikka ihmiset!

Jotkut teistä varmaan muistavat, että joulukuussa 2010 kirjottelin hieman kyseenalaista kunniaa kerännyttä, mutta pääasiassa hämmennystä herättänyttä blogia "Jouluhäpee!". Nyt olen päättänyt jatkaa uraani raportoimalla kokemuksistani Arkansasista, jonne lähden kolmen päivän päästä viettämään välivuotta lääketieteen opinnoista, jotka pelottavasti kiihdyttävät loppusuoralle. Hendrix Collegessa lukujärjestys täyttyy espanjan, psykologian ja kinesiologian kursseista, pääpaino kuitenkin elämän ja erotiikan (vitsi, äiti!) opinnoissa.

Kuten blogin nimestäkin huomaa, ei luovuuteni määrä ole tällä välillä yhtään lisääntynyt tai häpeän määrä ainakaan vähentynyt.  Elämä on ollut naurettavaa, täyteläistä ja tasaisen epätasaista. Ajatus vaihtoon lähtemisestä on kuitenkin piileskellyt jossain aivojeni haihatteluosastolla koko opiskelun ajan. Ajattelin, että lähden sitten, kun kaikki lääketiedettä sivuava alkaa aiheuttaa väsymystä, pahoinvointia tai edes lievää mielialan laskua. Näin ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut. Viime lokakuussa tajusin, että alkaa kuitenkin olla viimeset hetket hyödyntää tämän koulutuksen puitteissa tarjottavat vaihtoehdot. Muutaman syysillan aikana kartoitin mahdolliset ohjelmat ja kohteet ja sitten aloin vääntää hakemuksia. Voi sitä lässytyksen määrää, mitä tämä prosessi vaati! Kuumottavinta oli pyytää kahdelta professorilta "suosituksia" eli allekirjoituksia itsekirjoittamiini suosituskirjeisiin, jossa maalailtiin kuva minusta periksiantamattomana, pyhimysmäisenä nerona. Tuotti kuitenkin tulosta ja pääsin yhtenä kolmesta onnekkaasta lähtemään USA:an toivomaani kouluun.

Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että laukku on pakattu ja katsokaa sitä! Kesä Sonkajärvellä on opettanut minulle keskeisiä asioita asketismin taiteesta. Tässä on sentään se reseptiopintunneilla opittu "vuoden tarve". Sisältää mm. neljä kirjaa, joogamaton ja samppanjapullon. Näistä viimeisin ei kuitenkaan pääse koneeseen asti, vaan se hävitetään asianmukaisesti Helsingissä, jonne tänään suuntaan. Siitä puheenollen alkaa olla aika ruveta valmistautumaan lähtöön. Aion kirjoitella tänne täysin mielivaltaisesti, aluksi varmaan kuitenkin useamman kerran viikossa, riippuen avautumistarpeen määrästä ja tietotekniikan saatavuudesta. Joten kuulemisiin!