New York nähty!

Kuten jo ainakin Facebook-ystäväni ovat saattaneet huomata, olen palannut ruotuun! Maanantaina saavuin Suomen kamaralle reilun neljän kuukauden jälkeen, puheissani tämä on kääntynyt jo sujuvasti jenkkivuodeksi. Käytännössä sama. Helsinki-Vantaalla kohtasin naisista ihanimman eli Reija F. Jarkkolan pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Oi sitä onnentunnetta! Mutta ei mennä siihen vielä, vaan palataan hetkeksi lähimenneisyyteen, ja debyyttiini New Yorkin seurapiireissä.

Koska olen moderni ja itsenäinen nainen, niin ei ollu mikään juttu lähtee yssikseni valloittamaan tuota uuden maailman kihisevintä muurahaispesää, jossa unelmat toteutuu ja kaikkee on. Se, että oli ekaa kertaa reissussa ihan ittensä kanssa, ja vielä tällaisessa siirtymisvaiheessa, antoi tietenkin oman säväyksensä matkaan. Jotenkin kaikki ihmisten lomailun hassuudet tulee yksin reissatessa niin paljon selvemmin esille. Eikös se nyt ole vähän huvittavaa, että ihan normaalitkin ihmiset on valmiita sietämään hirveetä rahastusta ja väenpaljoutta vain päästäkseen kuvaamaan omalla kamerapuhelimellaan ne samat kohteet, jotka on jo triljoona kertaa ikuistettu jonkun toisen vehkeillä, ja usein vielä tuntemaan mielihyvää näistä kokemuksista.

Tästä kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, kuinka moni hullu oli änkenyt tuonne meikän lisäksi kuvaamaan tuota Rockefeller Centerin joulukuusta, arviolta 100 000.

Niin kuin aiemminkin olen tainnut mainita, niin minusta on yleensä hauskempaa viettää aikaa päättömästi luuhaillen ympäri kaupunkia, kuin seurata jotain hyvin suunniteltua ohjelmaa. Saattaa toki johtua siitäkin, että olen vain yksinkertaisesti liian laiska sellaista suunnittelemaan. Mutta laiskalla on tässä tapauksessa myös halvimmat huvit. Esimerkiksi Central Parkissa taisin viettää sellaiset neljä tuntia vain haahuilemassa ympäriinsä ilman sen suurempia saavutuksia. Mutta mitäpä sitä olis muuta kannattanut tuollaisena uskomattoman kauniina päivänä tehdäkään? Onnekseni viimeistä päivää lukuunottamatta kaikki päivät olivat yhtä uskomattoman kauniita. Laskelmieni mukaan pelkästään kävelin joka päivä sen 7 - 10 tuntia, mikä neljän kuukauden päätoimisen passiivisuuden jälkeen vaati sitten veronsa kuuriluontoisen ibuprofeiinin muodossa.

Melko uniikki otos tämäkin.

Jengi aivan irti luistinradalla.

New Yorkhan on edelläkävijäkaupungin maineessa esimerkiksi siitä syystä, että pormestari, multimiljardööri Michael "Mike" Bloomberg on ottanut ylipainohärkää sarvista ja yrittää pakottaa nykiläiset terhehenkisimpiin elintapoihin. New Yorkissa vastikään kiellettiin mm. jättikokoisten virvoitusjuomien myynti. Turha varmaan edes todeta, että porukka ei suoranaisesti hyppinyt riemusta - tämähän rajoittaa brutaalilla tavalla ihmisen henkilökohtaista valinnanvapautta. Mutta kun on multimiljardööri, niin yleisestä mielipiteestä ei niin tarvitse välitttää. Luin joskus jutun kyseisestä tyypistä, ja hänellä vaikutti ihan olevan näkemystä. Tavoitteenaan kuulemma on, että kauden lopussa kannatusluvut ei saa olla lähelläkään sitä satasta, koska se merkitsisi sitä, että olis tehty liian paljon turvaratkasuja ja kompromisseja. Hänkin on siis sitä mieltä, että monesti kansa ei tiedä, mikä on sille parhaaksi. Mutta viime aikoina Mikellakin on ilmeisesti vähän lähtenyt mopo keulimaan, oli mm. kieltänyt ruuan jakamisen kodittomille sillä perusteella, että tässä ei pystytä valvomaan jaettavan ruuan rasva- ja sokeripitoisuutta, jotka voi yllättäen olla aivan liian korkeita. Että tuota...

Miken käsialaa ovat myös nuo ketjuilta vaadittavat kalorilaskelmat hintalapuissa. Kieltämättä vähän vähensi syömähaluja. Miten voi olla yhdessä kakkusiivussa 780 kaloria??

Mutta tein mä sitten kuitenkin vähän muutakin kuin vaan harhailin ympäriinsä. Kävin esimerkiksi katsomassa Charles Dickensin Joulutarinan teatteriversion. Sitten kulttuuri-ihmisenä kävin tietysti myös MoMA:ssa (ilmaseks pääsi perjantai-iltana). Täytyy kyllä myöntää, että siihen materiaaliin verrattuna Kiasman anti tuntui hyvinkin rationaaliselta ja valmiiksipureksitulta. Vaikka aina kuulostaakin niin hölmöltä vääntää kättä siitä, mikä on taidetta, tai huudella miten "itekin osaisin tehä tollasen", niin vähän oli välillä usko koetuksella, että onko näissä oikeesti joku kantava ajatus taustalla. Kanssaobservoijien epäuskoisita katseista päätellen en ollut ainoa. Onneksi yläkerroksissa oli esitteillä myös perinteisempiä teoksia, joista nauttimiseen meikälisen aivokapasiteetti oli riittävä. Tapasin siellä myös Bradleyn, lakimiehen, joka näytti enemmän pilvipäiseltä rantapummilta. Hän oli loistava tuttavuus! Hänen kanssaan sitten kierrettiin ja analyisoitiin asiantuntevasti teoksia, hänestä oli hienoa se, miten minä en ollut sisäistänyt amerikkalaista myötäilykäytäntöä, vaan kerroin aina rehellisesti, jos mielestäni hän oli jossain väärässä (eli toisin sanoen piti todennäkösesti minua vähän hemmetin ärsyttävänä tyyppinä).

Tämmöseks tää on menny, asiakkaat joutuu itsekin osaksi taideteoksia.

Muitakin hienoja tuttavuuksia mahtui matkaan. Yhtenä päivänä lounaalla seuraani lyöttäytyi meikäläistä kymmenisen vuotta vanhempi Tammy, floridalaisnainen, joka oli myöskin yksin maktalla. Olin ekaks vähän että kiitos, kun hän ilmoitti haluavansa kierrellä kanssani, mutta sitten aattelin, että mikäs siinä. Mukavaksi ihmiseksi paljastui, niin kuin ihmiset yleensä. Jonkin verran huumoriarvoa löysin siitä, miten hän suunnilleen ensi töikseen ilmoitti olevansa eronnut, mutta onnekas siinä mielessä, ettei ole ruma tai lihava. Hänestä minä olin myös maailman rohkein, koska yövyin hostellissa ja vielä Brooklynissä! Yhdessä sitten kierreltiin ympäriinsä, käytiin luonnonhistoriallisessa museossa, ja päästiin myös tositoimiin kun yksi juopunut tonttu-ukko päätti pudota Central Parkissa meidän edessä kolmen metrin korkeudlta maahan ja kouristaa. Olinkin jo melkein unohtanut, että lääketiedehän se meikän päätoiminen kiinnostuksen kohde on. 

Ei varsinaisesti ollut millään hienostoalueella meikäläisen majapaikka.

Tammy oli myös innokas valokuuvaamaan; hänen ansiostaan minulla on nyt suuri määrä kuvia itsestäni seisomassa milloin minkäkin kohteen edessä. Tässä ollaan Brooklyn Bridgella.

Se, mikä New Yorkissa jotenkin tavallista voimakkaammin löi avokkaalla molemmille polkille, oli se hillitön materialismikarnevaali, minkä kourissa nykymaailma rimpuilee. Sille, missä määrin kulttuurimme keskittyy yksilön ulkonäön vaalimiseen, en keksi mitään muuta kuvaavaa termiä kuin kulttuurin rappio. Ei mene meikäläisen päähän, ei sitten millään, miten ihmiset on valmiita maksamaan vaatteista, koruista ja asusteista aivan käsittämättömiä summia. Siis vaikka oliskin päässyt elämässään siihen pisteeseen, että rahaa on niin paljon, ettei sillä oo enää mitään väliä, niin eikö kuitenkin keksis jotain parempaa kohdetta, ihmisiä kuolee joka päivä nälkään Yhdysvalloissakin. Lieventääkseni 5th avenuen ostoshysterian aiheuttamaa ahdistusta, kävin vähän huvittamassa itseäni muutamissa hienostoliikkeissä. Niissä vallitsee niin harras tunnelma! Myyjiä on enemmän kuin asiakkaita, myyntiartikkeleita vain kourallinen ja kaikki niin virallista, niin virallista. Olin muka tutkivinani vakavasti joitain überchiceja laukkuja ja kysyin myyjiltä, että paljonko maksaa. Hinnan kuultuani katsoin väheksyvästi laukkuja ja ilmoitin, että "Too cheap for me." Yleensä myyjät lopulta tajusi, että vitsailen, mutta se ilme niiden naamalla sekuntti ennen sitä, se oli kyllä näkemisen arvoinen.

Oiskohan sitä kuitenkin kauheen paljon onnellisempi, jos vetelis ympäriinsä tollasissa vermeissä. Onhan se mahollista.

Ostoskaduilla oli paitsi superkalliita liikekitä, myös superhienoja kirkkoja niiden välissä. Sunnuntaiaamuna satoi, ja päätin hetken mielijohteesta poiketa yhteen niistä, koska näin että siellä oli meiningit alkamassa. Kävin syksyn aikana kavereitteni mukana kirkoissa enemmän kuin varmaan yhteensä kymmeneen vuoteen: ainakin metodisti-, baptisti-, katolilais- ja luterilaiskirkoissa. New Yorkissa kävin sitten ilmeisesti episkopaalikirkossa. Kirkon merkitys yhteisönä ja hyväntekijänä on Yhdysvalloissa korostunut sen vuoksi, että yhteiskunnan turvaverkko on läpensä reikäinen. Selkeä ero kotimaan systeemiin on myös se, että kirkko ei kerää veroja, vaan haalii jatkuvasti uusia lahjoituksia kävijöiltä, mikä tuntuu jotenkin asiaankuulumattomalta, mutta jotenkinhan niidenkin on rahoitettava toimintansa. Hieman naurahdin yhdelle vetoomukselle, jossa pyydettiin lahjoittuksia, koska "the Great Organ is on the verge of catastrophic failure". The Great Organ tarkoitti kuitenkin tässä yhteydessä urkuja.

Tuo viimeinen jumalanpalvelus oli yksi koskettavampia kokemuksia koko aikana. Se kiihkoton intensiteetti, millä pappi puhui kaksi päivää edeltävästi sattuneesta Connecticutin tragediasta, oli hienointa pitkään aikaan. Kun siinä sitten nyyhkittiin rinnakkain, minä ja pari raavasta miestä, niin siinä jotenkin kiteytyi se tärkein, mitä tästä vaihtoajasta jäi käteen: ymmärrys siitä, että tosiaan ollaan kaikki samaa sakkia, välittämättä siitä, miten outoja tapoja ja uskomuksia itse kullakin milloin mistäkin on. Kaikki meistä tekee aina parhaansa, niin omituislta kuin se välillä tuntuukin. Sen tajuaminen tekee elämästä aika paljon helpompaa, häviää tarve ärsyyntyä ja vihastua jokaisesta vääryydestä, minkä kohtaa. Tietenkään se ei tarkoita sitä, etteikö maailmaa pitäisi yrittää muuttaa, ja löytää niitä parempia tapoja tehdä parhaansa, mutta sen voi myös tehdä ilman aggressiota. Silloin keskittyykin todennäköisemmin siihen varsinaiseen epäkohtaan, eikä vain yritä antaa takaisin oman loukatun egonsa puolesta. Tuon tajuaminen on yksi juttu, muistaminen ja sisäistäminen toki ihan toinen, mutta harjoitus toivottavasti tekee tässäkin mestarin.

On ollut todellinen ilo saada jakaa teidän kanssa tämän vaihtoajan kuulumisia. Nyt on sitten aika keskittyä nauttimaan tästä joulusta ja kuulemaan, mitä teille kaikille kuuluu. Joulun jälkeen sitten onkin vuorossa seuraavat seikkailut: tammikuussa ensin Filippiinit ja Kiina, sitten kutsuu muutamaksi viikoksi Pyhäjärven terveyskeskus, minkä jälkeen vuorossa ovat Dominikaaninen tasavalta ja Costa Rica. Sitten jos vielä Eurooppan kiertueelle pääsee, niin sen jälkeen varmaan alkaa matkanteko riittää vähäksi aikaa. Tai no kattellaan nyt... Mutta nyt joka tapauksessa toivotan suosikkiartistini Robinin kanssa teille kaikille mitä kauneinta, iloisinta ja ihaninta joulua! Palataan taas!

Hyvästelyn taidosta osa 2

Nykistä päivää! Saavuin tänen eilen illalla jätettyäni hyvästit Hendrixille, jossa vietin unohtumattoman lukukauden, ja jonne en suurella todennäköisyydellä ikinä tule palaamaan.

Kuten arvata saattaa, viime päivät on ollut yhtä tunnekuohuntaa. En oikeastaan edes hyvästellyt suurinta osaa kavereista, koska inhoan hyvästelyjä, varsinkin kun ne ovat melko varmasti lopullisia (kuten jo elokuussa mainitsin, saan itteni näissä tilanteissa melko vähällä vaivalla sellaseen tilaan, jonka todistaminen voi pahimmillaan vaarantaa mielenterveyden ja johtaa kalliiseen terapiankierteeseen). Pidän mieluummin kiinni siitä ajatuksesta, että Facebookin, Skypen ja liian halvan polttoaineen vuoksi kaikki nämä ihmiset säilyy käytännössä aivan kosketusetäisyydellä. Hyvästien jättö on minulle hyvin kokonaisvatainen kokemus: esim. se, että tajuan olevani viimeistä kertaa lempi-inva-wc:ssa, voi laukaista vaikeasti hallittavan tunteellisuuskohtauksen.

Onneksi oli nuo loppukokeet, niin joutui vähän keskittymään muuhuunkin kuin lähenevään lähtöön. Niistä nyt ei paljon mielenkiintoista sanottavaa ole, joten annan kuvien puhua puolestaan:

The American way. Joku mahdollisesti hieman raskas tyyppi jakoi filosofiansa opiskelukopin seinällä.

The exchange student way. Kuvassa Noémie näyttää, miten loppukokeisiin tulee suhtautua. Kuva otettu Murphy Housesta, joka tarjoaa erittäin mukavat sohvat ja ilmaista teetä. Paljon mukavampi vaihtoehto kuin perinteinen lukusali!

Kun lähtee siltä mukavuusalueelta, niin voi löytää itsensä tilanteista, joita ei olisi osannut odottaa (esimerkiksi katolisen kirkon kellotornista keskellä yötä keskustelemasta elämän tarkoituksesta). Huomaa, että asiat, joita aiemmin piti niin tärkeinä, ei olekaan niin tärkeitä (esimerkiksi 24/7 mahdollisuus omaan rauhaan). Ja sitten, yllätäen aivan tuntemattomista ihmisistä on tullut rakkaita (ja huomaa, sen miten paljon helpompaa on sanoa englanniksi kuin suomeksi, että rakastaa).

Ikävä tulee näitä kullannuppuja. 

Tässä taas yksi asia, jota ei tule ikävä (lääkisystäville tiedoksi, että kuvassa ei ole Toomas Haapasalon tarjotin). Sydän joutui itkemään verta joka päivä, kun piti todistaa tällaista julkeaa leväperäisyyttä. Ja kyllä, tottakai jatkoin uraani ruokapoliisina/yleisärsyttävänä ihmisenä ja sain ihmiset pelkäämään aterioimista kanssani.

Elämän hienous on siinä, että mikään ei ole ikuista, kaikki on hetkellistä, siksi elämästä ei voi kunnolla nauttia ellei ole läsnä nykyhetkessä. Tässä näkisin, että olen kehittynyt paljon tänä syksynä, ja pystyn nykyään aiempaa helpommin irrottautumaan siitä illuusiosta, jota ajaksi kutsutaan. Eilen meinasin irroittautua vähän liiankin tehokkaasti: hyvästien jättäminen lentokentällä oli sen verran intensiivistä hetkessä elämistä, että meinasin taas myöhästyä koneesta. Täysin odottamattamasti moni muukin halusi päästä turvatarkastukseen, joten pyysin virkailijalta lupaa ohittaa kaikki muut. Tämä vastasi, ettei voi sellaista luvata, koska ainoa mahdollinen tapa on kysyä lupa jokaiselta jonossaolijalta. En jaksanut siinä sitten suuttua moisesta epäpätevydestä, vaan käytin hyväkseni itkenyttä habitustani ja kysyin väkijoukolta yleisesti, onko kellään mitään sitä vastaan, että ohitan kaikki. Ei ollut. Ilmeisesti poikkeava käyttäytymiseni sai kuitenkin henkilökunnan varuilleen, sillä laukkuani tutkittiin sitten erittäin peruseellisesti, ja se ajettiin yhteensä neljästi läpivalaisusta läpi (en tiedä, miten saisin päähäni taottua, että stä vesipulloa ei kannata yrittää salakuljettaa koneeseen).

Että semmosta. Tällä hetkellä siis aamu sarastaa New Yorkissa ja olen tässä piakkoin lähdössä tutkimaan kaupunkia. Majoitun tällä hetkellä brooklynilaisessa hostellissa kahden muun naisen kanssa samassa huoneessa. Toinen lähti keskellä yötä jonnekin, kun oli ensin vetänyt puol tuntia ympäri huonetta korkkarit jalassa. Arvostin. Toinen on ilmeisesti muuttanut vessaan, ollut siellä nyt tunnin ja puhelinkeskusteluista päätellen ilmeisesti hoitaa nykyään bisneksiään sieltä käsin. Että Trilbyä ikävöiden. Hän oli loppuun asti mahtava.

Ja ikävöinnistä vielä se, että on kyllä ihan mahtavaa pian tulla Suomeen, että pääsee taas nauttimaan teistä kaikista. Tässä vaiheessa haluaisin kiittää kaikkia kirjeiden, korttien ja pakettien lähettäjiä. Eli kiitos Kela, Pohjola, Nordea ja Tapiola! Ilman teidän panostanne, laskujanne ja selvityspyyntöjänne, postilaatikkoni olisi näyttänyt aina tältä:

Mutta vaikka em. perinteikäämpi viestintä ehkä oli hieman heikoissa kantimissa, niin ei sen väliä, koska elämme nykyaikaa. Kiitos Skypen, Facebookin ja WhatsAppin, minulla on koko ajan ollut joku käsitys, mitä minun rakkaille ihmisille on kuulunut. Lie ollut vähän eri fiilis lähteä vaihtoon joskus 80-luvulla, ja soittaa kerran puolessa vuodessa joku viiden minuutin puhelu, kuin saada jatkuvasti tilannepäivityksiä erilaisten viestimien kautta myös niiltä, joille kaksoiskonsonantit tuottavat vielä vaikeuksia:

Vähän meinasi itketää siskoakin.

Mutta nyt lähden ajamaan tuon vessajumittajan ulos, ja sitten tutkimaan tätä kylää. Mukavaa iltaa sinne, palataan taas!

Matalalla profiililla Memphisiin: reissu taynna lahimmaisenrakkautta.

Paatettiin tyttojen kanssa vetasta viela viiminen yhteiskiertue talta vuodelta ja taraytettiin vuorokaudenmittainen tasmaisku Memphisiin, joka sijaitesee vierusosavaltio Tennesseessa kolmen tunnin ajomatkan paassa.

Matka alkoi hyvissa ajoin lauantaiaamuna klo 3.45, kun astuimme taksiin, joka kuljetti meidat Conwaysta Little Rockiin bussipysakille. Niin, tai siis hauska lappahan oli se, etta mitaan varsinaista bussipysakkia ei ollut, oli vain osoite, eika perille saavuttaessa mikaan viitannut siihen, etta Megabus tulisi meidat poimimaan sielta mina hetkena hyvansa. Taksikuski oli sita mielta, ettei halunnut jattaa meita sinne yksin keskella yota, vaan paatti jaada odottamaan bussia meidan kanssa, ja odottikin sitten sen vajaan puoli tuntia, koska Megabus oli rennosti myohassa.

Meillehan oli etukateen kerrottu, etta ainoastaan todella koyhat menee taalla bussilla. Halpaa se olikin, Memphisiin sai kympilla edestakasen kierroksen, etta siina mielessa ei sitten nostettu hirveeta mekkalaa pikku myohastymisesta. Niin sitten me kolme ja pari tusinaa afroamerikkalaista kiidettiin sakkipimeassa aamuyossa kohti Memphisia. Meikalla oli mukana antiikkinen iPodini, joka oli edeltavan kerran ollut kaytossa ilmeisesti joulukuussa 2010. Jotenkin hyvin hajanainen ja epatodellinen fiilis oli, kun kuuntelin nuoren Vesa-Matti Loirin tulkintaa Eino Leinon Nocturnesta bussin kaasuttaessa halki syvan etelan, ja vieressa nukkuvan naisen nojatessa pikkuletitetyn paansa olkaani. Samalla hetkella tunsi itsensa aarimmaisen suomalaiseksi, toisaalta taas aisti tavallista selkeammin jonkin syvemman yhteyden paallisin puolin taysin erilaisten kanssamatkustajiensa kanssa.

Memphisiin saavuttiin auringonnoustessa. Heti kavi selvaksi, etta kyseessa oli aika erilainen kaupunki kuin mikaan, missa oltiin aiemmin oltu. Kaikki tuntui olevan jotenkin rapistunutta ja 60-lukulaista. Ja hygieniapuolessa oli keskimaarin jonkin verran toivomisen varaa. Kaytettiin rohkeasti bussiaseman vessaa, minka seurauksena tuli fiilis, etta varmaan kannattaisi kayda sukupuolitautitesteissa. Sen jalkeen lahdettiin tutustumaan kaupunkiin. Seisottiin hetki bussiasemalla muutaman muun kanssa, ja eikos siihen kohta tullut harmaatukkainen afroamerikkalaisnainen kysymaan, etta minne ollaan menossa. Kerrottiin sen kadun nimi, minne pyrittiin, ja han sitten ohjasi meidat ja muutaman muun tyhjaan bussiin, joka sitten ajoi meidat just sinne, minne oltiin toivottu, eika jostain syysta ottanut edes maksua. Ei oikein ymmarretty koko kuviota.

Varhaisaamuisessa keskustassa oli poikkeuksellisen vilkas meininki, koska Memphisissa oli tuona paivana maraton. Joka puolella tervehenkisia ja pirtsakoita ihmisia. Katteltiin sitten hetki sita meininkia, jonka ytimessa oli Memphisin "top 10 must-see nahtavyyksien" sijalla 6 olevan AutoZone Park -baseball-kentta. Hir-veen vaikuttava kohde kaiken kaikkiaan.

Kylla tata ihmetta lahtis kattomaan kauempaakin!

Saatiin aika nopeasti tarpeeksemme naista terveysintoilijoista, ja paadyttiin nauttimaan kunnon aamiaisbuffet laheisessa ravintolassa. Noemie veti pokkana omia evaitaan, eika tarjoilijat vaivautunu paheksumaan. Aamiaisen jalkeen paatettiin katsastaa samaisen must-see-listan sijalla 4 suositeltu Peabody-hotellin ankkamarssi ("There's nothing like it!"). Hirvee maara ihmisia me mukaanlukien keraantyi klo 11 hotellin aulaan katsomaan kun viisi ankkaa marssi jonossa aulan suihkulahteeseen ja ui siina noin minuutin ajan. Jatti sanattomaksi. Taalla tavattiin myos nelikymppinen hotellivirkailija Todd, joka kertoi voivansa jarjestaa meille ilmaisen sisaanpaasyn lempibaariinsa. Se kortti jatettiin kuitenkin kaantamatta, vaikka Todd lupasikin menon olevan aivan kreisia.

Vilkkainta keskustaa keskipaivalla.

Ankkaspektaakkelin jalkeen lahdettiin etsimaan listan kolmossijalla keikkuvaa National Civil Rights -museota, joka on rakennettu siihen motelliin, jonka parvekkeelle Martin Luther King ammuttiin vuonna 1968. Taa oli mielenkiintonen kokemus oikeesti, joka valoi meihin uskoa paremmasta huomisesta. Vaikka valilla tuntuu toivottomalta, kun miettii kaikkia maailman epaoikeudemukaisuuksia, niin aika paljon ollaan kuitenkin suht. vastikaan menty vaikkapa naissa ihmisoikeusasioissa eteenpain. Ensisijaisestihan se tuntuu jarkyttavalta, miten tuoreita monet naista "edistysaskeleista" mutta antaa se toivoakin, etta kylla me ajan kanssa paastaan naista muistakin epaoikeuksista eroon.

MLK edusti samaa vakivallattoman vastarinnan perinnetta kuin Gandhi ja Jeesuskin.

Loppupaiva sitten kierreltiinkin ympari Memphista. Tavattiin hienoja ihmisia, kuten Madeleine, joka neuvoi meille miten paastaan Mid-Towniin, jota meille oli suositeltu. Han antoi myos numeronsa ja kaski soittaa, jos sohvasurffausemanta Katen kanssa tulis jotain haikkaa, etta han sitten ottaisi luokseen yoksi. Hieno tyyppi oli myos taksikuski Dave, 36-vuotias yksinhuoltaja, joka opetti meille ajamisen ohessa, miten tanssitaan, ja ehti matkan aikana myos kosimaan meikalaista. Jain kuitenkin viela harkitsemaan. Ehka vaikuttavin kohtaaminen oli kuitenkin se pariskunta, joka naki, miten me myohastyttiin bussista, ja tarjoutui ajamaan meidat maaranpaahamme, mika tiesi heille puolen tunnin lisalenkkia. Mista naita laupiaita ihmisia oikein sikiaa? Tan jalkeen oltiin yhta mielta siita, etta vaikka Kate paatyis raiskaamaan meidat kaikki, niin jaatais silti plussan puolelle kaiken osaksemme koituneen ystavallisyyden vuoksi.

Ehka osasyy ihmisten avuliaisuuteen on se, etta me ollaan ehka vaarattomimman nakoinen kolmikko ikina.

Miljoonakaupungiksi Memphis vaikutti paivasaikaan melko kuollelta, mutta illalla kaikki oli toisin. Maratoonarit ja muut kompivat koloistaan, minka seurauksena koko paakatu Bealy Street tulvi ihmisia. Livemusiikki soi kadulla ja melkein joka ravintolassa, pikkupojat tekivat mielettomia akrobatiatemppuja, ja porukka veti barbequeta ja olutta kaksin kasin. Paadyttiin illallistamaan kuunvalossa sympaattisessa irkkuravintolassa, jossa meininki oli riehakasta ja musiikki mahtavaa:

Beer is the proof that God loves us and wants us to be happy.

Ja kuten paivan teemaan sopi, Kate ja poikaystava Cory ystavallisesti hakivat meidat keskustasta, tarjosivat ajatustenvaihtoa ja yosijan, ja lopulta palauttivat meidat aamuyhdeksalta bussipysakille. Vanha kunnon Megabuskin oli ainoastaan 10 minuuttia myohassa. Little Rockiin saavuttiin kuitenkin hieman enemman myohassa, koska loppuvaiheessa kavi ilmi, etta kuskin ohjeistus oli pettanyt ja han ei tiennyt, miten Little Rockin paastaan ("Does anyone know how to get there? Does anyone have an iPhone? Does anyone have the address?). Saalitti poloinen. Noo, mikas siina, meilla oli osoite ja jollain toisella oli iPhone niin perille paastiin, ja takaisin Conwayhin meidat haki yksi tuttumme, jota hadin tuskin tunnetaan.

Etta huuli on taas pyoristynyt kaiken taman ystavallismielisyyden edessa. Sen vuoksi olokin on jotenkin jouluinen, vaikka lunta sun muita taalla ei olekaan. Nyt sitten edessa vika kokonainen viikko Arkansasissa, jossa ruusupensaatkin kukkii viela aivan pokkana. Edessa huomenna viiminen koulupaiva ja sitten loppukokeet. Yritan virittaytya tunnelmaan taysilla, silla seuraavat kokeet odottaakin sitten ensi syksyyn asti. Hauskaa alkanutta joulukuuta sinne, palataan taas!

J