Verta, hikeä ja törkyä eli perus fuksien tanssikisameiningit.

Tervetuliaisviikko huipentui eilen kampuksella järjestettyyn tanssikilpailuun. Voin kertoo, että kyseessä ei ollu mikä tahansa läpällä ja kännissä -henkinen kilpailu, vaan intensiivisyydessään, massiivisuudessaan ja kaksinaismoralismissaan ainutlaatuinen tapahtuma. Ilmassa todellakin oli sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.

Muistaakseni jo ensimmäisellä viikolla meille esitelmöitiin, mitä tuleman pitää: kyseessä on vuosittain järjestettävä kilpailu, jossa kaikki seitsemän dormia kilpailevat toisiaan vastaan. Voittajalle luvassa pysti ja mahdollisuus leuhkia voitollaan niin kauan kuin siltä tuntuu, vähintään koko opiskelujen ajan. Meille saarnanneet vanhemmat opiskelijat vannoivat, että kyseiseen tapahtumaan osallistuminen tulee olemaan super exciting ja tons of fun, muistelivat silmä kostuen omaa voittoaan, ja vakuuttivat, että kyseessä on paras kokemus koko heidän Hendrixissä olemisen ajalta. Samat asiat runnottiin tajuntaamme myöhemmissä yhteyksissä ainakin neljästi, niin kuin tapana tuntuu olevan.

Ennen kuin harjoitukset saatiin käyntiin, meidän piti allekirjoittaa lomakkeet, joiden mukaan osallistumisemme on vapaaehtoista, olemme yli 18-vuotiaita ja meitä ei ole painostettu tähän vasten tahtoamme. Syy tälle oli ilmeisesti se, että jokunen vuosi sitten eräs opiskelija oli haastanut koulun oikeuteen, sillä oli kokenut kyseisen kilpailun simputukseksi. Klassikko... Sitä en tiedä, miksi allekirjoittaminen piti toistaa kahtena iltana peräkkäin.

Meidän piti siis oppia yli 5 minuuttia pitkä tanssi, jonka koreogreafiasta vastasivat kolme viimeisen vuoden opiskelijaa. Aikaa oli käytettävissä se 5 x 2-3 h plus omatoiminen treeni, mikä ei ihan tuntunut riittävältä ajalta, sillä meitä oli 80 tyttöä, joista suurella osalla ei ollut mitään tanssitaustaa ja koreografia oli vähintäänkin haastava kuvionvaihdoksineen kaikkineen. Ja niinhän siinä kävi, että saakelin tiukille se meni, viimeiset osuudet opeteltiin vasta kilpailuaamuna, mikä on aina hyvän ennusteen merkki. Vanhoina kunnon Cheer Stars -aikoina muistaakseni hinkattiin paljon lyhyempiä ohjelmia viikkotolkulla ennen kisoja, ja tehtiin myönnytyksiä, kun jonkin kohta osottautui liian haastavaksi, mutta täällä vaan lisättiin kierroksia ja käskettiin harjottelemaan hemmetisti omalla ajalla, ikään kuin kyseessä olis jollain tapaa hirveen merkityksellinen ja tärkeä kasvukokemus.

Hirveen hyviä itsehillintäharjotuksia nuo harjotukset oli. Oli haaste kuunnella vähintään kolmesti tunnissa toistuvia läksytyksiä siitä, miten vähän meillä on aikaa käytettävissä ja miten tärkeää on, että harjotellaan itsenäisesti ja miten paljon aikaa koreografit on tähän settiin uhranneet. Jos nää lätinät olis skipattu, niin aikaa ois ollu huomattavasti enemmän. Meikäläisen paremmin tuntevat tietää myös, että oon aika huono sietämään komentelua ylipäätään, eikä asiaa ainakaan helpota, jos se tulee pari vuotta nuoremmilta tytöiltä.

Kaikkein vaikein tehtävä oli kuitenkin pitää pokkanaamaa kaiken sen tekopyhyyden keskellä. Jokaisissa harjoituksissa meitä toistuvasti muistutettiin, että itseään ei saa kosketella lantion, keskivartalon tai rintakehän alueelle, koska siitä seuraa diskaus. Sen sijaan kehotettiin n**maan yleisöä silmillä. Läpimenojen aikaan oli vielä ylimääräisiä vanhempia tyttöjä kiljumassa non-stoppina "Sex eyes!". Meikäläinen oli suht monta kertaa aivan räjähdyspisteessä tän takia. Jonkin verran huvittuneena luin myös niitä sähköposteja, joita ohjaajat lähetti meille, joissa he rakastivat meitä ylitsevuotavasti, harjotuksissa tuon rakkauden pystyivät kuitenkin salaamaan. Ehkä kaikkein naurettavin hetki oli kuitenkin kilpailupäivän aamuna, jolloin tarkastettiin, että kaikilla oli takapuolen peittävät alushousut shortsien alla ja ettei hengitys haissut alkoholille. En vaivautunut salaamaan pöyristystäni tässä tilanteessa.

Mielipuoliselta vaikutti myös meininki lauantaina ennen kilpailua. Kaikkien oli tietenkin näytettävä enemmän tai vähemmän prostituoiduilta. Sitten meidän piti käydä esittämässä jokaiselle poikadormille pätkä tanssin alusta. Miksi näin, sitä en tiedä. Kuljettiin sitten ympäri kampusta ja huudettiin taputuksen tahtiin aina "Veasey (meidän dormi) loves Hardin (tai mikä nyt oli vuorossa)!" Ja tähän pojat aina vastasivat ja vannoivat rakkauttaan meille. Tästä huippusöpöstä tavasta oli saanut jo hyvää esimakua aiemmin viikolla, kun kaikki poikadormit vuorollaan kävivät laulamassa kaikille tyttödormeille serenadit. Tätä varten olisi sitten pitänyt roikkua ikkunassa kuuntelemassa. Vanhemmat opiskelijat pynttäytyivät varta vasten ja päivystivät terassilla. Onneksi joku oli ikuistanut nämä herkät hetket, ja voitte alla olevan videon välityksellä päästä osalliseksi tästä kaikesta.

Noh, itse kilpailu oli ihan hauska ja mitään pahoja kämmejä ei sattunut. Katsomossa oli koko koulu ja suuri osa henkilökuntaa eli n. 1400 ihmistä. Koreografit pyyhkivät onnen kyyneleitä esityksen jälkeen. Meikäläinen oli käsketty eturiviin (tästä kunniasta olis myös pitänyt olla todella kiitollinen) niin en tiedä käytännössä yhtään, miltä homma näytti, mutta veikkaisin, että erittäin sekavalta ja vaivaannuttavalta. Kaikki tietysti kehu maasta taivaisiin mutta se nyt ei täällä tarkota yhtään mitään. Lupaan jakaa videon teidän kanssa kun se on saatavilla, mutta se on sitten katsominen omalla vastuulla.

Nää nyt ei oo ees pahat, näkisittepä ne mustelmat, mitä mulla on spina iliacojen seudussa, halkasijat noin 10 cm.

Draq queen show? Ei vaan Trilby ja meikäläinen kisatällingeissä.

Meidän sijoitus oli 2/4 tyttöjen sarjassa ja kaikille hirvee pettymys. Ekaks luulin, et jengi pilailee sillä, miten pettyneitä ne oli, mut ei. Inhoavat kuulemma häviämistä. Itsehän on suomalaisena tottunu häviämään käytännössä aina ja yleensä jo etukäteen, ja jos joskus voitetaan sattumalat jossain, niin sitä fiilistellään se 15 vuotta. Jenkeille homma menee yleensä vähän eri tavalla. Turha oli huudella, että hauskaahan tässä vain pidettiin ja että hienoa, ettei mitään pahoja kämmejä sattunut kellekään. "Helppohan se sun on sanoa, mutta me joudutaan elää tän kanssa seuraavat neljä vuotta!" kiteytti eräs kaverini, joka ei normaalisti vaikuta läheskään näin päästäpideltävältä.

Kokemuksena tää koko kuvio kaikessa uskomattomuudessaan oli kuitenkin mahtava ja uskon ymmärtäväni amerikkalaisuutta taas vähän paremmin. Ei se pelkästään amerikkalaisten runsaasta väkiluvusta johdu, että he puhdistaa mitalipöydän olympialaisissa ja muissa kansainvälisissä kilpailuissa. Vähintään yhtä tärkee syy on, että nää menee kaikkiin hulluuksiin aina sata lasissa ja kultamitalin kiilto silmissä, eikä silleen "teen parhaani, se riittää". Se, onko tässä mitään järkeä, tai lisääkö tällanen ihmisten hyvinvointia, on kokonaan eri juttu. Huvittaa ajatuskin siitä, mikä olis lopputulos, jos tällasta tanssikisakonseptia yritettäs siirtää vaikka Tampereen yliopistoon. Se ois aivan täysi mahdottomuus, ei kukaan suostuis näkemään noin paljon vaivaa.

Kilpailun jälkeen suurin osa porukasta rentoutui vetämällä sen päiväset liiskat, mistä päätellen kaikki alkoholivalistus oli valunut viemäriin. Näitä alkoholivalistuksia on ollut nyt kolmesti, kaikki pakollisia. Itse kieltäydyin osallistumasta viimeisempään, joku raja on oltava tässäkin hulluudessa. Tämänaamuisesta olotilasta päätellen se olis hyvinkin voinu tulla tarpeeseen. Hyvää alkavaa viikkoa sinne ja palataan taas!