Matkaterkkuja!

Olen lukenut monesta asiantuntevasta naistenlehdestä, että kumppaninsa tasokkuuden voi helposti selvittää lähtemällä yhteiselle matkalle. Yhteinen matkanteko kuulemma hämmentää mukavasti pintaan toisen keskeiset riskipiirteet ja luurangot ja tuo armottomaan luonnonvaloon persoonallisuuden epätasaisuudet, punoitukset ja varjot silmien alla. Itse olen jokseenkin eri mieltä tästä, sillä

1. lomalla on yleensä vain kivaa, ja silloin ihmisen on helpointa salata luonteensa karikot, ja
2. on muutenkin epäloogista, että ihmisen ´todellinen luonto´ tulisi esiin vasta keskivahvan ärsyttämisen voimalla.

Vaikka en olekaan samaa mieltä ko. julkaisujen kanssa, olen huomannut, että tämä yleinen harhaluulo on siinä mielessä hyödyllinen, että se alitajuisesti saa käyttäytymään paremmin silloin, kun matkanteko tökkii, kuten mm. eilen. Tästä syystä makaan tällä hetkellä pohjoiscarolinalaisessa hotellihuoneessa, jonka kaltaisten palveluita elokuvissa käyttävät lähinnä huumediilerit ja  avioliiton rinnakkaissuhteita harrastavat. Kello on paikallista aikaa puoli seitsemän ja Suomessa puoli kaksi päivällä, mikä selittänee suhteettoman virkeyden neljän tunnin nukkumiseen nähden. Lento New Yorkista Charlotteen viivästyi kaksi tuntia, mikä jätti hauskasti -1 tuntia aikaa vaihtaa konetta, joten tässä sitä ollaan!  Seuraava lento Little Rockiin lähtee toivottavasti kolmen tunnin kuluttua.

Matkanteko yksin on kyllä jonkin verran tylsempää kuin seurassa, ainakin jos seura on R. F. Jarkkola, niin kuin kohdallani on usein onnellisesti ollut. Reijan kanssa ollaan onnistuttu lähes kaikessa mahdollisessa: on koettu väärät junat kotimaassa ja ulkomailla, kirjoitettu kortteja lentokentällä niin pitkään, että melkein jääty koneesta, jätetty lentoliput yleiseen vessaan... Viimeisin yritys oli kuljettaa Lontoosta kuusituumainen leipäveitsi koneeseen. Kyseinen instrumentti oli jäänyt RFJ:n laukkuun viikontakaisen piknikin jäljiltä. Tässä yheudessä kävi selväksi, että kun uhkaillaan poliisilla, on parempi itkeä kuin raivota.

Mutta on tähänkin matkaan viihdykettä mahtunut, ei sillä! Joviaalin saksalaispojan kanssa käsiteltiin kaikki ihmiselon keskeiset haasteet Atlantin ylittyessä. Lisäksi mielihyvää toivat n. puolitoistavuotias pikkuihminen, jonka toistuvat kiljahdukset kuulostivat siltä, kuin kuohittu turkulainen olisi huutanut ”Misää?!”, sekä saksalaisnainen, joka ei osannut päättää, onko koneen laskeutuessa häpäri taputtaa vai ei, ja päätyi näin tuottamaan vekkulia rytmikästä nykinää. Ja osaan minä väärään lentokenttäjunaan mennä ilman Reijaakin.

Noh, pitänee tästä ruveta valmistautumaan ”mannermaiselle aamiaiselle” ja odottamaan, että kuljettaja eli arviolta 14-vuotias gettoprinsessa kyyditsee minut takaisin lentokentälle. Palataan, toivottavasti Conwaysta käsin!