Don't hate the player, hate the game.

Sara Kaliforniasta tiedusteli viimeisimman kirjoitukseni jalkeen, etta onko kenties asioita, joista amerikkalaisessa yhteiskunnassa pidan, ja miksi halusin lahtea vaihtoon juuri tanne. Jalkimmaiseen kysymykseen vastaus on yksinkertaisesti se, etta taalla puhutaan engalntia, mika helpottaa opiskelua huomattavasti. Ensinmainitusta aiheesta olen kertaalleen kirjoittanutkin, taalta voi halutessaan lukea syyskuisia ajatuksia tasta, mutta ajattelin nyt vahan paivittaa tatakin nakokulmaa.

Sinne kotikatsomoihin valittynyt varmasti aika kriittinen kuva takalaisesta meiningista. Syy on siina, etta liikuttaessa valtiollisella tai yhteiskunnallisella tasolla, minun on tosi vaikea loytaa mitaan, mista erityisesti pidan. En pysty hyvaksymaan ajatusta, etta kaikkien pitaisi luoda oma hyvinvointinsa kilpailemalla muiden kanssa, olla vastuussa omista vastoinkaymisistaan ja tehda hullun lailla toita koko elamansa. Valtio, joka epaonnistuu nain surkeasti pitamaan huolta koyhista, sairaista ja ymparistosta, on minun nakokulmastani kelvoton valtio. Lisataan tahan viela mielipuolinen sotateollisuuden tukeminen, niin on selvaa, etta olen monessa suhteessa niin vaara ihminen tahan yhteiskuntaan kuin mahdollista.

Kun kyseessa on nainkin jattimainen valtio, ongelmatkin paisuvat helposti jattimaisiksi. Kaksi suurinta ongelmaa, joista olen useaan otteeseen raivonnutkin, epatasa-arvoisuus terveydenhuolto- ja koulujarjestelmissa, on johtanut miljoonaan muuhun ongelmaan ja koyhyyden ja kurjistumisen periytymiseen paljon tehokkaammin kuin kotimaassa, ainakin toistaiseksi.

Koyhyytta ja kurjuutta toki maailmassa riittaa, mutta erityisesti se raivostuttaa tallaisessa maassa, jossa olisi kaikki mahdollisuudet huomattavasti vahentaa sita oikeudenmukaistamalla tointamalleja ja jakamalla varallisuutta tasaisemmin. USA ei ole kehitysmaa. Silla olisi kaikki mahdollisuudet kouluttaa tiedostavaa, hyvinvoivaa vaestoa, joka osaisi pitaa itsestaan huolta. Olisi myos ihan mahdollista luoda kattava terveydenhuoltojarjestelma, joka ei evaisi sen enempaa ennaltaehkaisevaa kuin henkeapelastavaakaan hoitoa keneltakaan. Tatahan yritti jo Hillary Clinton 1993, mutta vakuutus- ja laakeyhtiot, seka myos American Medical Association pitivat huolen, etta koko setti saatiin kaadettua typerryttavalla neuvostopropagandalla. Obamacare on Hillaryn tavoitteisiin nahden paljon miedompi suunnitelma, mutta samoilla kikoilla sita vastaan mennaan vielakin.

Koska koulutuksen taso on mita on, ei suurimmalla osalla porukasta ole mitaan karya, mita kommunismi on, muuta kuin etta jotain syvasti saatanallista. Sen takia kaiken yhteiseen hyvaan pyrkivan voi huoletta leimata kommunismiksi. Tietenkaan suurella osalla ei myoskaan ole mitaan kasitysta, miten esimerkiksi terveydenhuoltojarjestelma toimii, tai varsinkaan siita, miten se voisi toimia. Mediakriittisyydesta ei luonnollisesti ole tietoakaan. Vaalimainokset voi sen vuoksi ihan hyvin olla tata tasoa:

En tieda, syyllistynko nationalismiin kun haluan uskoa, etta kotimaassa tallainen mainonta saisi aika nihkean vastaanoton. Ja tokihan taallakin suuri osa pitaa tallaista mainontaaa alykkyyttaan loukkaavana, silla se osa kansasta, joka paasee kouluttautumaan tasokkaissa laitoksissa, on luonnollisesti ihan yhta tiedostavaa ja fiksua kuin missa tahansa muualla korkean koulutustason maissa. Ongelma on siina, etta niin moni ei tallaisesta osalliseksi paase, mutta aanioikeus on kaikilla. Mikaan ei tule muuttumaan niin kauan kuin demokraattisen valtion enemmistolla on luvattoman huonot tiedot omasta maastaan, erityisesti sen poliittisesta jarjestelmasta, saatikka ymparoivasta maailmasta. Sita en vaita, etteiko aanestajien tiedostamattomuus olisi universaali ilmio, mutta tiedostamattomuuden asteissa on tutkimusten mukaan viela eroja.

Stereotypia tyhmista amerikkalaisista elaa naina paivina leveasti. Jos haluaa tuntea ylemmyytta ja naputtelee YouTubeen "stupid americans" niin materiaalista ei ole puutetta. Onhan se hauskaa nain yhden maailman parhaimmista peruskoulutuksista lapikayneena nauraa sille, etta porukka ei tieda, montako sivua on triangelissa, missa kaupungissa Berliinin muuri on, tai mika se buddhalaismunkkien uskonto olikaan. Meikalaisen vahingoniloa rajoittaa kuitenkin se vahva aavistus, etta voisin ihan hyvin paatya itsekin heikkona hetkena samanlaiselle videolle. Erityisesti maantietokysymykset saattaisi olla kohtalokkaita. Muutama vuosi sitten Reija F. Jarkkolan kanssa Kreetan lomalla ruvettiin miettimaan, etta minkas meren rannalla sita ollaankaan, ja tultiin siihen tulokseen, etta Mustameren. Etta tota...

Talla kaikella yritan siis sanoa sita, etta nykyisten olosuhteiden vallitella on ihan luonnollista, etta porukka tekee tyhmia poliittisia ratkaisuja, syo itsensa hengilta ja kaasuttaa halvalla bensalla kohti ilmaston lampenemista ja toistuvia luonnonkatastrofeja. On myoskin ihan luonnollista, etta naissa olosuhteissa amerikkalainen kulttuuri on paljolti viihtymista kaikenlaisine pikku festivaaleineen, ostoskeskuksineen, hodareineen ja huvipuistoineen, koska nykyinen yhteiskunta ei varsinaisesti usuta keskimaaraista kansalaista harrastamaan mitaan sen korkealentoisempaa.

En voi olla tuntematta syyllisyytta siita, etten varmastikaan ole kirjoituksissani tarpeeksi onnistunut painottamaan sita, etta kritiikkini ei kohdistu amerikkalaisiin ihmisiin, vaan naihin sairaisiin yhdyskuntarakenteisiin ja sen vaikutuksiin amerikkalaiseen kulttuuriin. Jos elaa elamansa tallaisessa yhteiskunnassa, ei ole mikaan ihme, etta kaikki argumentit ei ole perustelluimasta paasta (niin kuin nyt itse kellaan on), ja etta ajatuksenjuoksusta pystyy poimimaan rippeita yhdesta jos toisesta propagandasta.

Sen sijaan on varsin helppo huomata, etta huolimatta tasta kaikesta, ovat ihmiset keskimaarin vahintaan yhta ihania kuin kotimaassakin. Ja siita avuliaisuudesta viela. Viimeisen viikon kuluessa kaytannossa tuntemattomat ihmiset on tarjoutuneet pyytamatta ja yllattaen mm. tarkastamaan 15-sivuisen psykologian tyoni oikeakielisyyden, kuskaamaan meikalaisen 50 km:n matkan lentokentalle, seka viettamaan kiitospaivan illallista kotiinsa. Perusjahmean suomalaisen on tietenkin vaikea ottaa mitaan apua vastaan, mutta olen kuitenkin kehittynyt tassa hieman, ja pystyin jopa myontymaan tuohon lentokenttakyytiin. Olen siis lahdossa keskiviikkona viettamaan kiitospaivaa Michiganiin samaan perheeseen, joka ystavallisesti ja ilman mitaan korvausta piti minua ja kolmea muuta suomalaista vieraanaan kuuden viikon ajan kesalla 2005. Hienoja muistoja, mutta ei menna nyt niihin koska kello on jo paljon ja tastakin kirjoituksesta tuli varmasti tarpeeksi hajanainen ilmankin. Loppuun viela pari kuvaa eiliselta vaeltelulta. Palataan taas!