perjantai 5. lokakuuta 2012

Politics from a dummy

Presidentinvaalit tulee! Te varmaan tiesittekin siitä. Täällä kampuksella se on ollut aivan toisarvoinen tapahtuma tähän saakka, joku on joskus sivulauseessa maininnut kuulleensa, että tällaista on meneillään. Ja koska en katso telkkaria tai lue sanomalehtiä, niin olen ollut täysin surkean ignorantti koko sirkuksen suhteen.

Mulla on muutenkin melko ambivalentti suhde politiikkaan. Tajuan sen verran, että en tajua siitä just mitään, ja että tässä suhteessa kuulun suureen enemmistöön, joka kattaa melko suuren osan myös niistä, jotka kokee tajuavansa politiikkaa. Tämä ei tietenkään estä minua esittämästä omia, heikosti lähempää tarkastelua kestäviä mieleipiteitäni suurina totuuksina. Tässä suhteessa olemme samanlaisia Mitt Romneyn kanssa.

Tosiaan, presidentinvaalit tulivat Hendrixiinkin kuin ohjus keskiviikkoisen vaaliväittelyn myötä. Katsoin viimeiset 30 minuuttia ja siinä oli taas retoriikkaa, paskan puhumista ja epäautenttisuutta riittävästi vähäksi aikaa. Olin sen puolituntisen perusteella todella yllättynyt kuullessani, että Romney oli arvioitu selkeästi vahvemmaksi osapuoleksi. Siis kuunteliko kukaan, mitä ne ehdokkaat puhui? Erityisesti Romneyn kommentti amerikkalisen terveydenhuoltojärjestelmän ylivertaisuudesta kosketti. Ilmeisesti mikä tahansa ympäripyöreä lätinä, vääristely ja rehellinen valehtelu menee täällä läpi jos sen esittää tarpeeksi pokkanaamalla. Toki näin vain kolmasosan väittelystä, voihan olla, että alkutahdit Romney puhui silkkaa asiaa enkelten kielillä.

Ihan hyvässä hengessähän tässä keskustellaan...


Obama toki näytti ikääntyneen noin 14 vuotta neljässä vuodessa, mutta onko tuo suurikaan ihme. Miettikää, millanen duuni hällä. Kauheeta kampeamista päivästä toiseen ja paskaa sataa niskaan joka suunnasta. Luin taannoin kirjoittamansa teoksen Rohkeus toivoa: Ajatuksia amerikkalaisen unelman pelatamisesta (2006), jossa silloinen Illinoisin senaattori käsittelee perusarvojaan ja pyrkimyksiään toteuttaa niitä poliittisella kentällä. Kevyesti äkkimakeasta nimestä huolimatta se oli mielenkiintoinen tekele, ja se perusteella voi sanoa, että mies on kelaillut näitä juttuja tositarkoituksella pitkään ja pysynyt ihan kunnioitettavasti linjassaan. Erityisesti mieltä lämmitti kestämättömän öljypolitiikan tunnustaminen ja tavoite kehittää uusiutuvia energianlähteitä. Tähähän on investoitu paljon rahaa Obaman ensimmäisen kauden aikana (Romneyn mukaan taisi olla 90 miljardia, jotka tietenkin olisi pitänyt käyttää paljon järkevämmin), mutta mitään läpimurtoa ei ole toistaiseksi koettu. Jotenkin tämä Obaman lähestymistapa miellyttää minua kuitenkin enemmän kuin Romneyn kaavailema "puhdas hiilivoima"...

Noh, sekavaa ja ikävää settiä siis pääosin. Pitäisi olla perehtyneempi tähän(kin) asiaan, jos haluaisi oikeasti ymmärtää. Mutta ihmisellä on rajallinen aika maan päällä joten ei välttämättä maksa vaivaa. Mutta yksi asia on varma: demokratia ei sovi tälle valtiolle. Jos meikäläinen joutuu selittämään paikallisille, mikä ero on republikaanilla ja demokraatilla niin asiat on todella huonosti. Jos peruskoulun käyneelle ihmiselle ei anneta työkaluja siihen, että pystyisi muodostamaan edes jonkinlaisia hataria, edes jonkinlaisiin faktoihin perustuvia mielipiteitä, niin mikäs järki on siinä, että koko porukka saa äänestää? Eli joko parannetaan ihmisten tietämystä tai sitten siirrytään aristokratiaan tai johonkin vaihtoehtoiseen järjestelmään.



Toinen kysymys on, onko mitään järkeä pitää väkisin kasassa tällaista jättiläistä kuin Yhdysvallat. Täkäläinen sokea nationalismi selittyy sillä, että se on tämän hallintomuodon koossapitävä voima. Jos sitä ei olisi, niin jengi avais silmänsä ja kyseenalaistais välittömästi koko järjestelmän olemassaolon. Siksi on välttämätöntä, että tätä illuusiota, amerikkalaisuutta, aletaan juottaa äidinmaidossa, viritellään arkipäivänäkin tähtiliput salkoihin ja hoetaan godblessamericaa kouluissa ja urheilukentillä. Koska muuten voisi käydä niin, että huomattaisiin, kappas, ei ole mitään mystistä amerikkalaisuutta, on vain 315 miljoonaa suhteellisen erilaista ihmistä, jotka eivät eroa toisistaan paljoa vähempää kuin muistakaan maapallon asukeista. Ja jatkokysymys olisi luontevasti, onko mitään järkeä yrittää hallinnoida näin isoa sakkia yhdestä talosta käsin, ja kenen etu se on?

Tähän on pakko linkata jokaisen pienen idealistin lempilaulu. Näillä sävelillä toivotan kaikille hyvää viikonloppua, palataan taas!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti