Mitä järkeä on lähteä vaihtoon?

Kaikki sosiaalipsykologiaan vähänkään perehtyneet tietävät, että ihmisellä on kaksi perustarvetta: tarve tuntea itsensä hyväksi ja tarve olla oikeassa. Tulkinnat maailmasta pyritään tekemään niin, että nämä tarpeet tulevat tyydytetyiksi. Hankaluuksia ilmaantuu, kun nämä vetävät tulkintaa eri suuntiin, ts. kun ollakseen oikeassa on pakko nähdä itsensä tai ratkaisunsa epäedullisessa valossa. On esimerkiksi hyvin vaikeaa nähdä itsensä positiivisesti tiedostaen, että viime viikonloppuna tuli vedettyä pää täyteen, haukkuttua ympärillä olevat ihmiset tekopyhiksi, oksennettua suihkulähteeseen ja esitettyä kauniiksi lopuksi eroottinen tulkinta kappaleesta "Call me maybe" kaverin lemmikkikäärmeen avustamana.

(Jos nyt joku luuli, että allekirjoittanut on sortunut tällaiseen toimintaan niin voi huokaista helpotuksesta, en (vielä) ole lähtenyt tälle linjalle, mutta kaikki nämä on ihan mahdollisia skenaarioita, sillä a) täällä juodaan pääasiassa erillaisia salakavalia ällötysshotteja, joita meikäläinen yleensä välttää b) välillä osa porukasta on melko tekopyhää c) täällä on suihkulähde ja katso kohta a, d) Call me maybe ylittää suosiossaan jopa "Pelimiehen" vuonna 2005 ja d) kaverillani Maureenilla on tuntemattomasta syystä lemmikkinä niljakas pikku käärme.)

Miksihän kaikki vaihtovuoden kokeneet ovat jälkeenpäin järjestään ylenpalttisen tyytyväisiä kokemukseensa? Vai oletteko joskus kuullut jonkun sanovan, että perseestähän se oli, täys harhalaukaus, inhosin kaikkia ja kaikkea, en enää ikinä lähde Pieksämäkeä kauemmas? Yksi syy on varmaan se, että vaihtoon lähteminen vaatii aika paljon vaivannäköä, kaikenlaista pientä temppuilua ja erinäisten ihmisten miellyttämistä. Sellaisen jälkeen olisi harmi, jos joutuisi myöntämään, että eihän se kovin erikoinen setti ollut ja vuodesta ei jäänyt käteen muuta kuin lanteille kertyneet ihrat.

Asia tuskin on näin, vaan porukka on fiiliksissä ihan aiheesta. Ei yhden elämän aikana tarjoudu keskimäärin kovin montaa mahdollisuutta nähdä vierasta kulttuuria sisältä käsin. Kaikki se, mikä elää pinnan alla, nähtävyyksien ja all-inclusive-hotellien ulkopuolella, mitkä vaikuttimet ohjaavat ihmisten käytöstä ja miksi elämä on tavallaan ihan samanlaista mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaista, ja mitä mieltä itse on tästä kaikesta, se on keskeisintä antia näillä reissuilla. Eikä näistä valitettavasti saa mitään otetta, jos ei pääse mukaan ihmisten normaaliin arkeen.

Ilmeinen ongelma kuitenkin on, että olemme kaikki omien kulttuuriemme tuotoksia, ja arvioidessamme uusia tapoja ja ilmiöitä vertaamme kaikkea aina omaan perustasoomme. Ei ole mitenkään mahdollista nähdä amerikkalaista kulttuuria neitseellisesti, ilman ennakkoluuloja, kun on täysin suomalaisen yhteiskunnan muovaama olio, jonka toiminta ja ajattelu rakentuvat mm. metsäteollisuuden, Muumilaakson tarinoiden, liennytyksen, vuoden 1972 peruskoulu-uudistuksen, Ismo Alangon lyriikoiden ja maaseudun autioitumisen virittämille kiikkerille perustuksille, halusi sitä itse tai ei. En ole ikinä tuntenut itseäni näin suomalaiseksi ja ollut näin tietoinen kulttuurini vaikutuksesta kaikkeen automatisoituneeseenkin ajatteluuni, sikäli kun siitä voi ylipäätään olla tietoinen.

Vaihto-oppilaan asema on siinä mielessä mielenkiintoinen, että on tarve tuntea olonsa hyväksi sekä siitä, että on syntynyt kotimaahansa, että siitä, että on vapaaehtoisesti lähtenyt vetämään sieltä. Puoli vuotta tai vuosi on pitkä aika riippuen siitä, miten sen käyttää, eikä sitä kovin mielellään käyttäisi ikävöintiin tai uuden kulttuurin inhoamiseen, mutta ylenpalttinen uuden ihannointi ja idealisointi taas aiheuttaa hankaluuksia kotiinpaluun hetkellä, kun on taas kohdattava kaikki vanha, arkinen ja nähty. Ihminen onnistuu kuitenkin yleensä selittämään kaiken jokseenkin parhain päin tyydyttääkseen edellä mainitut perustarpeensa. Kuinkahan monta kertaa olen itsekin huoahtanut reissun jälkeen, että "ihana oli olla, mutta ihana myös tulla takaisin"? Ja oikeasti onkin tuntunut just siltä, vaikka onhan tuo tavallaan vähän hassua, eikö nyt vois päättää, että jompi kumpi olis kuitenkin selvästi ihanampaa? Ei kannata, koska silloin joko lähtemisen tai palaamisen voisi tulkita hölmöksi ratkaisuksi.

Rauhoittava kuva pensasaidasta.

Nämä seikat huomioiden voi mielestäni ihan perustellusti kysyä, minkä verran todella on mahdollista ymmärtää vieraita kulttuureita? Eroavaisuuksia on helppo poimia, mutta ne tulkitaan ja niille annetaan merkitys aina omaa sosiokulturaalisista normatiikkaa noudattaen, ja pyritään siihen, että tulkinta tyydyttää oikeassa olemisen ja itsensä hyväksi tuntemisen tarpeet. Milloin voidaan puhua oikeasti ymmärryksestä? En osaa vastata tähän kysymykseen. Vaikka minä tuhansien muiden tavoin tahdoin kauas oppiakseni uutta vieraista kulttuureista, tulen todennäköisesti oppimaan tänä vuonna kaikkein eniten suomalaisuudesta.

Sitä nuorena luulee 

maailman löytyvän jostain kaukaa.

Myöhemmin kokee kaiken muuttuneen.

Vanhana ymmärtää maailman pyöreäksi:

mitä kauemmaksi menee,

sen lähemmäksi tulee

omia juuriaan.

(Elina Badur)

Tärkein syy vaihtoon lähtemiselleni ei pelkästään ollut uuden oppimisen halu, se nyt onnistuu missä vain, vaan halu kyseenalaistaa oma elämäntapansa, ajattelunsa ja katsoa, mistä tekijöistä oma onnellisuus on rakentunut. Eli toisin sanoen katsoa, mitä ikävöi ja mitä ei. Osan tietenkin tietää ennakolta: Perhe ja ystävät, niitä ainakin kaipaa vähintään passiivisesti. Varmaan myös tuttua ruokaa. Sitä en aavistanut, miten paljon kaipaa kykyä ilmaista itseään samalla nopeudella kuin mitä ajatus kulkee (mulla on tän kanssa välillä vaikeuksia kyllä myös suomeksi). Luonto, julkinen liikenne, se että voi liikkua myös piemeällä turvallisesti (vaikka suhtaudun kyllä suurella varauksella paikallisten pelotteluihin). Kävelytiet. Hyötyliikunta. Vapaus tehdä just mitä huvittaa. Asiat, joita en ole kaivannut: lähestulkoon kaikki muu. Tää olis tietenkin paljon vaikuttavampaa, jos asuisin täällä esim. savimajassa.

Tuntuu siltä, että olisin ollut täällä jo vaikka kuinka kauan, niin paljon säpinää näihin viikkoihin on mahtunut. Vaikka välillä olen ollut ärsyynytynyt ja ahdistunut niin ne on kuitenkin ollut ohittuvia tunnetiloja. Pakko sanoa, että nautin kyllä todella täällä olosta! Allekirjoitan Michiganissa vuoden viettäneen kurssitoverini Hennan väitteen, että parasta vaihtovuodessa ovat ihmiset. Se, kun urugualainen kaveri huutonauraa, kun kiinalainen keittäjätäti tulee halaamaan kesken ruokailun, tai kun ranskalainen kaveri raivoaa itselleen ajettuaan neljännen kerran väärästä liittymästä... Ei sillä etteikö ihmiset olisi parasta myös muina vuosina, itselläni ei ainakaan ole takana yhtään vuotta, jolloin parhautta olisi ollut esimerkiksi eläimet.

Ehkä vastasin otsikon kysymykseen, ehkä en. Onko missään ylipäätään mitään järkeä, kun tosissaan rupeaa miettimään. Havainnollistan ajatteluani vielä oheisella kuvalla.

Olen tehnyt sellaisen muutoksen suunnitelmiin, että vuoden sijasta vietänkin täällä vain syyslukukauden, ja keväällä reissaan laajemmin pitkin maita ja mantuja. On niin paljon paikkoja, joissa on päästävä käymään, ja luulen, että tästä kokemuksesta saa melkoisesti irti jo puolessa vuodessa. Tavoitteena nimittäin on, että tulevaisuudessa mukavuusalueena on koko maailma. Palataan taas!